keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Tupla tai kuitti

Ensimmäinen etappi, eli kassan kaksinkertaistaminen on nyt saavutettu. Pelikassa on nyt tämän päivän jälkeen 202,48 €

Osumatarkkuuteni on parantunut matkan varrella, koska suurin osa tuloksesta tehtiin 2 viime päivän aikana. Viimeiset 28 treidausta ilman ensimmäistäkään häviötä. Suurin hankaluus tuntuukin nyt olevan laukkahevoskilpailujen ajankohta. Niitä järjestetään päivittäin välillä 14-18, aikana jolloin tuntuisi olevan kaikkea muuta tekemistä kuin istua koneen ääressä treidaamassa. Treidaaminen vaatii onnistuakseen täydellistä keskittymistä ja en ole saanut siihen oikein mahdollisuutta kuin parina viime päivänä. Pienikin herpaantuminen saa kassavirran negatiiviseksi. Nämä seikat huomioon ottaen on pakko olla tyytyväinen saavutettuun tulokseen.

Pelejä on seurannan alusta kertynyt 202 kappaletta ja osumatarkkuus hiukan päälle 80 %, joten jotakin on tehty oikein, koska kolikkoa heittämällä ei siihen pysty. Nyt vain jännitetään kuinka tilanne muuttuu panoskoon kasvaessa. Pienet summat menevät helposti kaupaksi, mutta suuret varmasti hitaammin.

torstai 26. marraskuuta 2009

Hevostelua

Ainoastaan epätehokkailla markkinoilla on mahdollista tehdä rahaa vedonlyönnissä. Olen tutkinut asiaa paljon etenkin jalkapallon näkökulmasta ja tullut siihen tulokseen, että markkinat ovat hyvinkin tehokkaat. Asia edelleen korostuu live-vedonlyönnissä. Kaikenlaiset live-veto  ”strategiat” ovat pelkkää ajanhukkaa jossa rahaa siirretään sama määrä pelitililtä pois ja sinne takaisin. Ei siinä häviä, muttei voitakaan mitään. Joskus oikein hämmästelen kuinka hyvin kertoimet asettuvat kohdilleen Betfairissa. Jalkapallo on erittäin hyvin tilastoitu laji ja lisäksi siinä on tapahtumia (maaleja) ottelua kohden suhteellisen vähän. Lähes kaikki pelaajat odottavat, että markkinat ylireagoivat pelin tapahtumiin, jolloin ne sitten markkinasääntöjen mukaan kuitenkin alireagoivat, koska kaikki odottavat ylireagointia. Markkinat tasaavat itsensä. Tiettyjä toistuvia vääristymiä olen havainnut ja olen niistä aiemmin kirjoittanutkin. Usein nämä vain ovat sellaisia, että rahan tekeminen niillä on hankalaa. Jalkapallotteluissa esim. tulosvedon lopputulos 0-3 on lähes järjestäen alipelattu antaen mahdollisuuden tuottoon. Kertoimet ko. kohteessa asettuvat tuonne 60< luokkaan, joka varmasti saa pelaajaan kiroamaan käsitteen pitkä juoksu. Jotain muuta pitää keksiä.

Epätehokkaita markkinoita on hyvä metsästää tutkimalla kertoimien volatiliteettiä. Runsaasti edestakaisin sahaavat kertoimet kielivät markkinoiden ”epätietoisuudesta”. Tällaisesta ovat hyvänä esimerkkinä laukkahevoskilpailut. Laukkahevoskilpailuja järjestetään päivittäin useita ja ne keräävät paljon rahallista vaihtoa. Mielenkiintoista on, että valtaosa pelivaihdosta valuu sisään aivan viime minuuteilla ennen kohteen alkamista. Kertoimet elävät viimeisten minuuttien aikana aivan omaa elämäänsä tarjoten viekkaalle pelaajalle paljon mahdollisuuksia. Viimeisten minuuttien aikana ei markkinoille enää tule mitään oleellista informaatiota joka tämän volatiliteetin selittäisi, sen saavat aikaan treidaajat jotka yrittävät sulkea positionsa ennen kohteen alkamista.

Tässä pelissä pärjätäkseen ei tarvitse tietää hevosista yhtään mitään. Ainoa mikä kiinnostaa on mihin suuntaan kertoimet liikkuvat ja rahastaa sillä. Tämä tieto ei toki tee tästä yhtään helpompaa, mutta markkinoiden epätehokkuus ainakin teoriassa mahdollistaa voitollisen pelaamisen. Jonkin hassun nimisen hevosen kerroin 10 minuuttia ennen juoksua voi olla 5.5 josta se sitten laskee muutamassa minuutissa arvoon 3 noustakseen sitten takaisin alkuperäiselle tasolleen minuuttia ennen lähtöä. Kaikki tämä voi tapahtua ilman, että mikään ”ulkopuolinen” vaikuttaisi näihin kertoimiin. Valtavat rahamassat liikuttavat kertoimia ihan itsestään. Joskus tietyn hevosen kohdalla outo käytös saattaa laukaista kerroinrallin, mutta harvemmin. Suurin osa Betfairilla ammatikseen pelaavat ovat keskittyneet juuri näihin ”pre-race” markkinoihin.

Asiasta innostuneena päätin rahoittaa ammattilaisten toimintaa hyppäämällä leikkiin mukaan. Aloitan kuvitteellisella 100 € pohjakassalla treidaamisen laukkahevoskilpailuissa. Kaikkien vedonlyöntisääntöjen mukaan sijoitan vain pienen osan tästä kassasta kerrallaan, joten mahdolliset voitot ovat pieniä, mutta niin ovat sitten tappiotkin.



Ensimmäinen päivä meni hyvin (aloittelijan tuuria). Ainostaan kaksi hävittyä vetoa. Pelikassa on nyt  111,05€

tiistai 18. elokuuta 2009

Päätöksentekijä

Elämän kulkusuunta on kiinni tekemistämme päätöksistä. Päätöksiä teemme päivässä tuhansittain, valtaosa niistä rutiininomaisesti asiaa sen kummemmin miettimättä. Joskus päätökset vaativat harkintaa ja oletamme niiden vaikuttavan ratkaisevasti siihen mitä tulevaisuus tuo tulleessaan. Eli päätöstä edeltää aina ”kurkistus” tulevaan ja siten valitaan vaihtoehto joka miellyttää eniten. Jos päätöksenteko koetaan erityisen hankalaksi, on ihmisillä taipumus lykätä sitä tuonnemmaksi tai antaa jonkun toisen tehdä valinta puolestamme. Lähes kaikki olemme nykyisessä elämäntilanteessamme itse tekemiemme päätöksien seurauksena. Elämä heittää eteemme jatkuvasti valintoja, joiden seurauksena joudumme tekemään päätöksiä. Jälkeenpäin on jokaisen helppo mainita ne tärkeät päätökset jotka ovat muokanneet elämäämme eniten. Usein on niin, että päätöksentekohetkellä hyvinkin vähäpätöinen päätös on osoittautunut hyvin merkittäväksi ja hyvin tärkeältä tuntunut päätös on jälkikäteen osoittautunut merkitykseltään vähäpätöiseksi.

Etenkin työelämässä arvostetaan hyviä ”päätöksentekijöitä”. Onko sellaisia olemassakaan? Paljon on tutkittu sitä, että kannattaako päätökset tehdä enemmän intuition vai pelkästään puhtaan faktan varassa. Lyhyesti voidaan sanoa, että jos päätettävän asian lopputulokseen vaikuttavia tekijöitä on hyvin rajallisesti, niin kylmään faktatietoon perustuvat päätökset ovat parempia. Tällaisia tilanteita on hyvin harvassa, jotkin yksinkertaiset pelit tulevat lähinnä mieleen. Usein lopputulokseen vaikuttaa lukemattomat eri tekijät joista emme päätöksentekohetkellä ole edes tietoisia, puhumattakaan siitä, että osaisimme arvioida niiden vaikutusta. ”Ammattilaiset” tekevät osuvia päätöksiä kokemukseen perustuvalla intuitiolla. F1-tallipäällikkön Ross Brawnin kykyä tehdä kisan aikaisia oikeita taktisia ratkaisuja pidetään ilmiömäisenä. Hänen päätöksensä ovat hieno esimerkki kokemuksen tuomasta ”näppituntumasta”, tällaisessa tilanteessa ei kerta kaikkiaan ole aikaa purkaa tilannetta faktoihin ja tehdä harkittuja päätöksiä. Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, että kyky tehdä oikeita päätöksiä vain heikkenee mitä enemmän faktoja on käytettävissä. Lisääntynyt tietomäärä ainoastaan hankaloittaa oleellisen tiedon seulontaa oleellisesta kasvattaen virhemarginaalia. Hyvät päätökset ovat yksinkertaisia.

Miksi sitten tuntuu, että toiset vain tekevät järjestäen fiksumpia päätöksiä kuin toiset? Voiko päätöksentekijänä kehittyä?  Kaikki tekevät päätöksensä sen mukaan miltä uskovat tulevaisuuden näyttävän. Ennustaminen on vaikeaa ja tulevaisuuden ennustaminen on erityisen vaikeaa. Menneisyys ja tulevaisuus näyttävät mielissämme yksinkertaistetulta versiolta nykyisyydestä. Olen huomannut, että ”huonoja” päätöksiä tekevät ihmiset tekevät päätöksenä sen perusteella miltä he HALUAISIVAT tulevaisuuden näyttävän.  Moni yritys on historian saatossa kaatunut siihen, että yritysjohto ei ole pysynyt muuttuvan maailman tahdissa vaikka merkit ovat olleet ilmassa. He ovat tehneet päätöksiä sen mukaan miten he haluaisivat että asiat ovat tulevaisuudessa. Levy-yhtiöt taistelevat parhaillaan tuulimyllyjä vastaan ja tekevät päätöksensä pitkälti perustuen siihen miten he haluaisivat, että tulee käymään vaikka levymyynti katoaa alta ja toimintaympäristö muuttuu.

Politiikassa tällaisia virheellisiä toive-päätöksiä tehdään runsaasti. Ydinvoimaa vastustetaan ja vaihtoehdoksi toivotaan, että ihmiset oppisivat säästämään energiaa paremmin. Ruotsissa päätettiin kansanäänestyksellä luopua kokonaan ydinvoimasta. Kansa teki päätöksensä sen mukaan kuin he haluaisivat asioiden olevan tulevaisuudessa. Ottamatta tässä kantaa ydinvoimaan, voin vain todeta, että päätös oli yksiselitteisesti huono.

Huonon päätöksen voi kyllä tunnistaa ajoissa. Sähköinen henkilökortti  (HST) floppasi pahasti huonoihin päätöksiin. Kortti vaatii erillisen lukijan ja sen käyttö on hankalaa.  Miksi kukaan hankkisi tietokoneeseen sidotun ylimääräisen härpäkkeen kun saman voi tehdä pankkitunnuksilla helpommin? Siksi, että joku toiveissaan ajatteli ihmisten oleva valmiita muuttamaan toimintatapojaan. Lähes aina, jos päätös edellyttää ihmisten muuttavan toimintatapojaan tai uuden oppimista, ollaan heikoilla jäillä.  Ihminen huijaa näin jatkuvasti myös itseään. Tietokoneen kovalevyt hajoavat jatkuvasti ja samalla menetetään niiden sisältämät tiedot, koska varmuuskopiota ei tietenkään ole otettu. Kaikki toki tiedostavat ja myöntävät varmuuskopioinnin tärkeyden, mutta eivät vaan saa sitä aikaiseksi. Jos heille asetetaan kysymys (ennen levyrikkoa), että oletko vuoden päästä huolehtinut asiasta, lähes jokainen vastaa myöntävästi, että kyllä pitäisi joo. Mikä ei tietenkään tapahdu. Kuitenkin he tekevät päätöksensä sen perusteella, että varmuuskopioinnista tullaan huolehtimaan.

Kukaan ei voi nähdä tulevaisuutta ja vielä harvemmin se on sellainen kuin toivot. Älä siis tee päätöstäsi sen perusteella.

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Kun ei ole aikaa

Hurry 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kukaan ei tunnu tietävän minne on matkalla, mutta helvetinmoinen kiire sinne kuitenkin on. Nykyaikainen työelämä vaatii ihmiseltä kohtuuttoman paljon. Mahdottomat aikataulut, budjetit, katteettomat lupaukset jne. johtavat ylipitkiin työpäiviin ja sitä kautta tilanteeseen jota myös stressiksi kutsutaan. Ennen oli helpompaa.

Tämä edellinen nyt oli tietenkin täyttä paskaa, koskaan ei työelämä ole ollut yhtä helppoa kuin nyt. Suomen sisällissota alkoi siitä, että työläisten ja torppareiden olot olivat niin surkeat. Silloin työläisen tappoi kurjuus, taudit, vitutus ja onnettomuudet. Nyt työläinen tappaa itsensä kotikutoisella stressillä kun on niin ”kiire”. Ennen työ oli oikeasti niin paskamaista, että kenellekään ei tullut mikään stressi tai burnout edes mieleen. Ei päässyt työterveyslääkärin puheille vuodattamaan, että on niin rankkaa.

Pysytään nykypäivässä. Miksi kaikilla tuntuu aina olevan niin kiire? Ehkäpä Peterin periaate antaa vastauksen tähänkin. Olen pannut merkille, että kiire ei ole niinkään riippuvainen työtehtävästä vaan enemmänkin henkilöstä. Tietyt ihmiset ovat aina kiireisiä, tehtävästä riippumatta. Olen tavannut kiireisiä ihmisiä jopa kaupungin ja kunnan työntekijöissä! Kiireisiä ihmisiä yhdistää seuraavat asiat:

-He ovat nousseet oman pätemättömyytensä tasolleen. Kun yritetään selvitä tehtävistä joita ei osata, niin osaamattomuuttaan on pakko kompensoida lisäämällä työtunteja, joka tietenkin pahentaa tilannetta entisestään. Ehkäpä vielä paremmin tämä osaamattomuus näkyy siinä, että jos yritetään suorittaa tehtävää jota ei hallita, niin ei osata keskittyä olennaiseen, jolloin deadlinet paukkuvat ja venyvät. Kokenut, asiansa osaava kokki valmistaa ohjeesta jonkin ruokalajin harrastelijakokkia paljon paremmin ja nopeammin koska hän tietää mikä ohjeessa on olennaista ja mikä ei. Harrastelijan on luettava ohjetta pilkulleen, koska ei tiedä, että mikä vaihe on kriittinen ja mikä vähemmän kriittinen. Ammattilainen osaa ”fuskata” oikeista paikoista lopputuloksen silti kärsimättä. Pahimmassa tapauksessa ei osata tehdä, mutta hutiloidaan silti ja vääristä paikoista. Jokainen italialaisen tai ranskalaisen auton omistaja tietää mistä puhun.

-Kiireiset ihmiset arvostavat työtä itseisarvona. Työ on itsessään jotenkin tärkeää, lopputulos ei usein niinkään. En ole koskaan ymmärtänyt miksi jotkut kehuvat tekevänsä pitkiä työpäiviä. Eikös se tarkoita silloin, että tekee jotain väärin? Idioottimaisinta mitä olen kuullut on, että ”tässä työssä sinun odotetaan tekevän 10 tunnin työpäiviä”!? Ei kukaan työnantaja oleta mitään sellaista? Tuloksia voidaan ja pitääkin vaatia, mutta eivät ne tunnit ketään autuaaksi tee. Kiireiset, pitkää työpäivää tekevät ihmiset ajattelevat, että tällainen on osoitus uhrautuvuudesta ja työnantajan kunnioituksesta. Ei, se on vain osoitus typeryydestä ja siitä, että on oman pätemättömyytensä tasolla.

Olen huomannut erään mielenkiintoisen seikan, josta muodostan Peterin aksiooman:

”Vähiten aikaansaavat ihmiset valittavat ajanpuutettaan eniten”

Ihminen joka ei kiireiltään ehdi harrastaa liikuntaa, lukea kirjoja, katsoa elokuvia, tavata ystäviään jne. Ei oikeastaan ehdi yhtään mitään muutakaan. Elämä valuu viemäriin helvetinmoisella kiireellä, mutta mitään ei silti tapahdu. Outoa.

Koska haen tällä kirjoituksella messiaanisia sävyjä, niin yritetään antaa hieman kättä pidempääkin niille raukoille jotka pilaavat elämänsä tekemällä ”työtä” 60 tuntia viikossa.

Huolehdi kunnostasi. 8 tuntia yössä unta ja yksi tunti liikuntaa on vähimmäisvaatimus. Tähän on sitä paitsi kaikilla varmasti aikaa, koska A.Stubbia mukaillen tunti liikuntaa antaa kaksi tuntia ylimääräistä kaikkeen muuhun.

Opi hallitsemaan työtehtäväsi hyvin. Pyri kaikessa mitä teet parempaan tuottavuuteen. Tähän sopii hokema siitä kun mies juoksi polkupyörän vierellä. Häneltä kysyttiin: "Miksi et nouse polkupyörän selkään?"
Vastaus: "Minulla on niin kiire etten ehdi nousta!" Tätä voi erittäin hyvin soveltaa nykyaikaiseen tietokoneella tehtävään työhön. Työvälineen, siis tietokoneen käyttö on niin alkeellisella tasolla, että kaiken tekemiseen tuhraantuu liikaa sitä kallisarvoista aikaa. Jokainen pienikin ongelma pysäyttää työnteon, rutiininomaisia tehtäviä ei osata automatisoida jne. Tietokoneen käyttö on monimutkaista, eikä motivaatioita sen oppimiseen ole koska jossain takaraivossa muhii kunnia-ajatus, ettei it-osaaminen ole ydinosaamisaluettani! Tällaisissa tapauksissa ydinosaamista on harvemmin mikään muukaan.

Opi erottamaan oleellinen epäoleellisesta. Tämä on ehkä kaikkein tärkein neuvo ja samalla kaikkein vaikein noudattaa. Oleellista kun ei pystytä epäoleellisesta erottamaan, ellei työtään oikeasti hallitse. Jos kaikessa pyrkii aina siihen 110 % lopputulokseen ja joutuu sen vuoksi tekemään ylimääräistä, on lopputuloksena varmasti katastrofi. Asiansa osaava tekee lyhyessä ajassa priimaa ja osaa keskittyä oleelliseen. Tällaisella tavalla hommat pysyy mielekkäinä ja voimia riittää muuhunkin. Muista, että tuhoisin yhdistelmä on olla tyhmä ja tarmokas. Älykäs ja laiska vie maailmaa eteenpäin. Kaikki merkittävät innovaatiot ovat syntyneet älyn ja laiskuuden kohtaamisesta.

Yritä tarkkailla työtehtäviäsi ulkopuolisen silmin. Kärsiikö kukaan jos lopputulos ei ole täydellinen? ja täydellinen kenen mielestä? Kuka sen määrittelee? Mitä jos se ei valmistukaan ajoissa? Yleensä jos deadline myöhästyy, niin ainoa seuraamus on, että se vain myöhästyy. Suurin osa tehtävistä on sellaisia, että niitä ei kannata tehdä ollenkaan. Etenkin jos vaihtoehdot ovat, että tehdäänkö nopeasti ja huonosti vai eikö tehdä olleenkaan? Ei tehdä ollenkaan. Väitän, että jos kierrät ympäri työmaata/toimistoa, niin suurin osa ihmisistä pusaa jonninjoutavien asioiden parissa, eivät kun osaa erottaa oleellista epäoleellisesta. Arvioni mukaan noin 80 % tehdystä työstä on sellaista joka voitaisiin hyvin jättää tekemättä. Kuinka paljon ihmiset tuhraavat aikaa turhissa palavereissa, valmistelevat demoja, kirjottavat raportteja (tai blogeja) joita kukaan ei koskaan lue jne. Keskity olennaiseen!

sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Brunssi

paakeli.jpg

Äitienpäivänä on tapana loihtia brunssi. Brunssi on kait jonkinlainen aamupalan ja lounaan välimuoto, jonka yhteydessä nautitaan ehdottomasti kuohuvaa. Kauemmaksi arjesta ei kotikonstein enää pääse.

Tämänkertainen brunssi koostuu baageleista (tai ainakin piti, sämpylöitä niistä sitten tuli) ja smoothiesta.

Baagelit (sämpylät)


Valmista taikina johon tulee 3/4 osaa vehnäjauhoa ja 1/4 ruisjauhoa. Mausta taikina suolalla, siirapilla ja reippaalla kädellä voita. Sekoita hiiva haaleaan veteen ja lisää taikinaan. Anna taikinan kohota noin tunnin, enemmänkin. Taikinan PITÄÄ olla löysää, jopa vetistä. Vetisestä taikinasta saadaan ilmavia ja kevyitä sämpylöitä. Valuta taikina pellille ja ripottele päälle unikonsiemeniä. Jos olet menossa lähiaikoina huumetestiin, käytä seesaminsiemeniä. Paista uunissa kypsiksi.

Voitele baagelit mustapippurilla, sitruunamehulla ja yrteillä maustetulla tuorejuustolla, juustoa saa olla paksu kerros. Täytteeksi kylmäsavulohta ja savustettua hevosenpaistia. Tilliä, persiljaa, salaattia tms. väliin.

Smoothie


Sekoita sauvasekoittimella turkkilaista jugurttia ja mustikkakeittoa. Lisää sekaan sopivasti jäitä, siirappia (mieluiten liikaa) ja limemehua. Tee toinen (erivärinen) smoothie mansikoista, banaaneista tai vaikkapa vadelmista ja kaada molemmat samanaikaisesti lasiin, jolloin saat kivan kaksivärisen smoothien.

Kahviksi suosittelen Zoegan, Arvid Nordqvistin tai Löfbergs Lilan mustaksi paahdettuja kahvilaatuja. Suomalaiset, vatsaa korventavat pula-ajan alipaahdetut kahvit voi huoletta jättää kaupan hyllylle. Terveisiä Pauligille.

Hyvää äitienpäivää!

keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Osakeyhtiö Outo Oyj

” Yritys on yleisessä kielenkäytössä käytetty yhteisnimike yhden tai useamman henkilön harjoittamalle, yleensä taloudellista hyötyä tavoittelevalle, toiminnalle. Yritystoiminnan harjoittamiseksi yrittäjä/yrittäjät perustavat usein yhtiön, jonka puitteissa ja nimissä yritystoimintaa harjoitetaan. Yrityksiä on olemassa useissa eri yhtiömuodoissa.”

Näin sanoo Wikipedia yrityksistä. Osakeyhtiö on suosittu yritysmuoto, siihen on monta hyvää syytä. Osakeyhtiöllä tarkoitetaan sitä, että yrityksen omistus on jaettu esim. 1000 osakkeeseen. Yrityksen omistus voi näin olla keskittynyttä tai hyvin hajautettua. Kun yritys tekee voittoa, maksetaan tavallisesti osakekohtaista osinkoa, eli jaetaan voitto. Voitto voidaan myös sijoittaa muuta käyttöä varten, tästä päättää erillinen yhtiökokous.  Osakeyhtiön, tai minkä tahansa yhtiön käypää arvoa on hyvin kimurantti arvioida. Arvo koostuu pääosin yrityksen omaisuudesta ja tulevaisuuden odotuksista. Tulevaisuutta on kenenkään mahdoton arvioida ja omaisuuden arviointi on vaikeaa pääosin siitä syystä, että yritysten kirjanpito ei ole tästä maailmasta. Tilinpäätös saadaan näyttämään juuri siltä miltä halutaan, kun tarpeeksi kikkaillaan poistoilla, jaksotuksilla ja alaskirjauksilla. Lopputuloksesta ei enää kukaan ota selvää.

Silloin kun kukaan ei tiedä, yleinen mielipide on paras. Julkisten osakeyhtiöiden osuuksista käydään avoimesti kauppaa paikassa nimeltä pörssi. Huoraamalla itseään pörssissä on yrityksillä mahdollisuus hakea sieltä rahoitusta, se voi jopa toimia jos yleinen usko yritykseen on kova. Kaikkien etu on, jos pörssissä käytävä kauppa olisi rehellistä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Pörssi työllistää välillisesti armeijoittain tarkastajia, konsultteja, lakimiehiä jne. jotka vaativat, valvovat, tarkkailevat ja rajoittavat pörssissä käytävää kauppaa.

Kaikki tämä valtava regulaatio on johtanut siihen, että nykyiset, etenkin julkiset osakeyhtiöt ovat aika erikoisia laitoksia, joita ainakaan vapaa markkinatalous ei olisi muokannut sellaiseksi, millaisia ne nyt ovat. Nykyään on tärkeää, että yritys menestyy ensisijaisesti pörssissä, kaikki muu on toisarvoista. Pörssiarvossa nähdään selvästikin jotain, mitä siellä ei ole. Pörssiyritysten omistus on jakautunut kasvottomaksi. Yritykseen sijoitetaan rahastojen kautta, joilta vaaditaan jatkuvaa arvonnousua myös lyhyellä tähtäimellä. Koska pörssiyrityksen tehtävä on tuottaa jatkuvaa voittoa omistajilleen, syntyi käsite kvartaalikapitalismi. Toteuttaessaan tätä ”voittoa omistajille” tehtävää, yritykset suunnittelevat toimiaan ainoastaan kolmen kuukauden päähän. Yritysjohto, joka suunnittelee investointeja useamman vuoden jänteellä on epäonnistunut tehtävässään.  Tästä syystä moni järkeväkin investointi jää tekemättä, jos vaarana on, että se lyhyellä aikavälillä heikentäisi  yrityksen osakekohtaista tulosta. Hyvänä esimerkkinä ovat Amerikkalaiset autotehtaat, jotka nyt ovat konkurssikypsiä, koska kvartaalikapitalismin alttarilla säästettiin tuotekehityksestä.

Osakeyhtiöitä johtaa palkattu johto ja yrityksen strategiasta vastaa sen hallitus. Hallitus koostuu lähes aina henkilöistä joilla ei ole kyseisen alan ammattitaitoa tai edes sen tuntemusta. Johdolla on usein molempia, mutta heidän pitää nauttia (epäpätevän) hallituksen luottamusta. Koska yrityksen varsinaiset omistajat eivät tähän yhtälöön mahdu, voi johto vapaasti ryövätä itselleen satumaiset edut palkkojen, bonuksien, optioiden ym. muodossa. Kun kissa on poissa, hyppivät hiiret pöydillä. Todella erikoinen järjestely jos tarkemmin pysähtyy miettimään.

Nyt Fortumin tapauksessa saimme ainutlaatuisesti seurata kuinka omistaja (valtio, kansa) käytti julkista valtaansa, johtaen nopeasti yhtiön toimitusjohtajan  sekä hallituksen eroon. Omistaja piti johdon etuja, etenkin optioita kohtuuttomina. Kapitalistinen näkemys on, että optiot ovat yrityksen omia rahoja, jotka voidaan jakaa kuten halutaan. Molemmat näkemykset ovat periaatteessa oikeassa.  Optioiden suurin ongelma on se, että ne eritoten palkitsevat lyhyen ajan kurssinousua johtaen virheinvestointeihin ja kurssien ”manipulointiin”. Optiothan muuttuvat rahaksi ainoastaan silloin jos kurssi nousee.  Fortumin tapauksessa on aika selvää, että ”osakkeenomistajien omat rahat”, joista optiot maksettiin, oli kerätty suoraan kansalta tavalla jonka ainoastaan monopoli mahdollistaa. En ymmärrä miksi sellaisesta pitäisi palkita johon kuka tahansa kykenee.

Yritykset eivät sinällään tarvitse pörssiä mihinkään, mutta pörssi on silti oleva koska jossain yrityksistä käytäisiin joka tapauksessa kauppaa. Pörssiarvo on vain saanut sellaiset mittasuhteet joka on kääntynyt yrityksiä itseään vastaan. Yrityksen tavoite EI voi olla pörssiarvon lisääminen, sen on oltava seuraus, ei syy.

” Shareholder value is an outcome—not a strategy” sanoi muuten kvartaalikapitalismin isänä pidetty Jack Welch hiljattain.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

How things work – osa 2. Kultakanta

Kultakanta on aihe, jolla saa talouspiireissä aikaan kiivaan keskustelun helposti. Usein vain on niin, että kultakanta on väärinymmärretty.  Tässä kirjoituksessani tarkoitan ”puhdasta” kultakantaa. Kultakannan erilaisia muotoja on maailmalla ollut useita, puhdasta tuskin koskaan. Puhdas kultakanta tarkoittaa, että rahan perustana käytetään kultaa, jokainen liikkeelle laskettu seteli tai elektroninen rahayksikkö on koska tahansa vaihdettavissa kultaan jota vuorostaan säilötään keskuspankissa, tai sitten vaihtoehtoisesti fyysistä kultaa käytetään suoraan rahana. Keskuspankin kultavarannon pitää vastata liikkeellä olevan rahan määrää. Kullan käyttö rahana on ollut perusteltua siksi, että ihmiset ovat sitä aina  arvostaneet ja mikä tärkeämpää, sen määrä on pysynyt suhteellisen vakaana.

Kultakantaa arvostellaan usein väärin perustein. Kuten mainitsin, on puhdasta kultakantaa tuskin koskaan laajemmin missään ollut käytössä. Kultakantaisissa rahajärjestelmissä kullan pitoisuutta laskettiin, kolikoita leikattiin, katteetonta rahaa painettiin milloin mistäkin syystä. Yleensä syynä alkemistisiin toimenpiteisiin oli valtion akuutti rahoitustarve. Kultakannasta on sittemmin luovuttu asteittain. 1900-luvun kultakanta oli enää symbolinen jäänne, jolla ei oikean kultakannan kanssa ollut juuri mitään tekemistä. Kultakannan kritisointi tai puolustaminen pohjautuen historiaan ei siksi ole mielekästä.

Usein kultakantaa kritisoidaan sillä, että kullan käyttö rahana on epäkäytännöllistä. Ei ole järkevää säilöä kultaa holveissa koska sille on muutakin käyttöä, kulta voidaan helposti varastaa, sitä on liian vähän, sen arvo ei ole vakaa jne. Kultakannan ominaisuudet eivät johdu kullasta vaan siitä, että sen määrä on vakaa. Rahan määrä voisi yhtä hyvin olla sidottu esimerkiksi taivaalla näkyviin tähtiin perusidean pysyessä samana. En käsittele tässä ollenkaan kultakannan käytännön ongelmia, vaan sen teoriaa.

Koska puhtaassa kultakannassa rahan määrä pysyy suhteellisesti vakaana, näkyy taloudellinen kasvu rahan arvon nousuna eli deflaationa, koska markkinoilla tarjolla oleva hyödykkeiden määrä lisääntyy suhteessa rahan määrään.  Pankit eivät pysty lainaamaan yli oman pääomansa, jolloin luottoekspansiot eivät ole mahdollisia. Mahdolliset talouskuplat ovat ns. nollasummapelejä joista kärsivät vain niihin osallistuneet. Nykyisen kaltaisia taloussyklejä ei kultakanta mahdollista. Kultakannassa talous kasvaa vakaasti ilman ”irtiottoja”. Talouden negatiivinen kasvu voi olla seurausta ainoastaan luonnonvarojen hiipumisesta esim. öljykriisistä johtuen tai jostain muusta ulkoisesti rajoittavasta tekijästä.

Kultakanta tekee rahajärjestelmästä yksinkertaisemman ja vakaamman. Nykyisessä FIAT-järjestelmässä jossa sekä hyödykkeiden, että rahan määrä muodostuu kysynnän ja tarjonnan mukaan toisistaan riippumatta on jo perusaineksiltaan epävakaa.

Suurimman virheen kultakannan (tai minkä tahansa muun kommoditeettirahan) vastustajat tekevät siinä, että he mielessään yrittivät istuttaa kultakannan nykyiseen monetaristiseen järjestelmään. On aivan selvää, että jos nykyinen inflatoriseen järjestelmään mukautunut yhteiskunta yhtäkkiä korvataan toisella aivan erilaisella, aiheuttaa se valtavia ongelmia. Sinänsä inflatoriseen järjestelmään perustuva yhteiskuntarakenne on paljon keinotekoisempi tuotos kuin ”luonnollinen” deflaatio. On naiivia ajatella, että inflatorinen rahajärjestelmä jossa yksityisille pankeille annetaan oikeus rahantekoon, olisi ainutlaatuisuudessaan niin erinomainen, että ilman sitä ei olisi taloudellista kasvua ja sen tuomaa hyvinvointia.  Näin ajatellen inflaatio itsessään loisi ne perustarpeet (ravinto, suoja, lämpö, energia jne.)joiden tyydyttämisen tarve luo talouden kasvua. Argumentointi tyyliin ”deflaatio aiheuttaa kulutuksen ja investointien laskun, koska hintojen odotetaan laskevan edelleen. Se taas johtaa edelleen tuotannon laskuun ja työttömyyden nousuun” on pätevää ainoastaan silloin kun sitä tosiaan yritetään peilata nykyisen järjestelmän kautta. Kulutusta ei tapahdu sen vuoksi, että on pakko kuluttaa, jottei raha happane inflaation vuoksi käsiin. Eihän kukaan syö jäätelöä siitä syystä, että sitä on pakko syödä, koska muuten se sulaa käsiin. Jäätelöä syödään sen mielihyvän tuottamasta tarpeesta. Deflatorinen jäätelö ei sula, joten sen voi nauttia hitaammin. Mitään taloudellista syytä sille, että rahan arvon tulisi jatkuvasti heiketä, ei ole olemassa ellei asiaa katsota valtiontalouden näkökulmasta.

perjantai 27. maaliskuuta 2009

Pienet kertoimet – suuret voitot

Koolla on väliä, etenkin kertoimen koolla kun vedonlyönnistä on kyse. Nyt tutustutaan tarkemmin siihen, löytyykö ylikertoimia helpommin pienistä vai suurista kertoimista ja kuinka kerroin vaikuttaa varianssiin.

Favourite-longshot bias eli suomeksi suosikki-altavastaaja harha, tai jotain sinnepäin on jo 1940-luvulla laukkaradoilla havaittu ilmiö. Sen mukaan vahvat ennakkosuosikit alipelataan ja altavastaajat vastaavasti ylipelataan. Eli suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että kannattaa pelata pienikertoimisia ennakkosuosikkeja jos haluaa voittaa. Onko niin?

Jos oikein muistan, niin Jorma Vuoksenmaan kirjassa Urheiluvedonlyönti opastettiin etenkin jalkapallossa hakemaan suurikertoimisia yllättäjiä mieluummin kuin vahvoja ennakkosuosikkeja. Tätä perusteltiin kahdella tapaa. Ensinnäkin suuret joukot pelaavat paljon ennakkosuosikkeja, joten kertoimet on pakko pitää matalina ettei vedonvälittäjä kärsisi tappiota. Toisekseen jalkapallo harvamaalisena pelinä on altis sattumille, jolloin heikompi joukkue voittaa yllättävän usein. Kuulostaa järkevältä, siirrytään siis faktoihin.

Tutkitaan noin 50 000 jalkapallo-ottelua. Lyödään sokkona vetoa kertoimien mukaan ja katsotaan palautusta. Kertoimet ovat vedonvälittäjien keskikertoimia vähän ennen kohteen sulkemista.

kertoimet välillä 1,1 - 1,3 palautus                   98 %
kertoimet välillä 1,3 - 1,7 palautus                   97 %
kertoimet välillä 4,0 - 7,0 palautus                   84 %
kertoimet välillä 7,0 - 13,0 palautus                68 %


Tästä havaitaan, että ennakkosuosikkien odotusarvo on lähellä voitollista, itse asiassa jos löisi sokkona vetoa kaikkien kotivoittojen puolesta kerroinvälillä 1,1 - 1,3 niin päätyisi jopa plussalle. Altavastaajien puolesta pelaaminen olisi taas todella tuhoisa strategia. Mistä tällainen johtuu?

Jos asetutaan vedonvälittäjän rooliin, on selitys helppo. Otetaan esimerkkiin jalkapallo-ottelu ja 1X2 veto. Kertoimet ovat

1                           X                          2

1,2                       5,5                       10,3

Vedonvälittäjän komissio, eli teoreettinen voitto on tässä esimerkissä 11 %. Vedonvälittäjä haluaa kuitenkin kohteesta itselleen voittoa oli lopputulos mikä hyvänsä. Eli kerroin pyritään asettamaan siten, että vetoja lyödään tasaisesti kertoimien mukaan kaikkiin kohteisiin. Jos kotivoittoa pelataan 1000 rahalla, niin vedonvälittäjän riski on 200 rahaa. Jos vierasvoittoa pelataan samalla summalla, on riski 9300 rahaa! Vedonvälittäjälle on ehdoton etu antaa suosikille suhteessa parempi kerroin kuin altavastaajalle.

Konsensusta sille, miksi altavastaajia systemaattisesti ylipelataan ei ole löytynyt. Minulla on siitä toki oma teoria. Lotto on pelinä surkea, palautus on 20 % luokkaa, silti sitä pelataan paljon. Muutaman euron panoksella voi voittaa miljoonan. Lottoa tuskin pelattaisiin käänteisenä, eli miljoonapanoksella voittaisi muutaman euron vaikkakin jälkimmäisessä olisi parempi odotusarvo. Ihmisen sisäänrakennettu "riskianalysaattori" on herkkä ääritapauksille, mutta sokea todennäköisyyksille.

Kumpaan panostat mieluummin?

A.      Sijoitat 1 € ja voitat 0,5 % todennäköisyydellä 100 €

B.      Sijoitat 100 € ja voitat 99 % todennäköisyydellä 2 €

Matemaattisesti tehtävä on helppo, vaihtoehto B tarjoaa paremman odotusarvon. Intuitiivisesti monet valitsevat silti vaihtoehdon A. Miksi näin?

Vaihtoehto A:ssa pahin mahdollinen menetys on 1 € ja paras mahdollinen voitto on 100 €. Vaihtoehto B:ssä pahin mahdollinen menetys on 100 € ja paras mahdollinen voitto 2 €. Näin selitettynä A kuulostaa paljon turvallisemmalta ja houkuttelevammalta vaihtoehdolta, joten se valitaan useammin. Samasta syystä pienet kertoimet ovat vedonlyönnissä jatkuvasti alipelattuja jolloin tämä harha (bias) muodostuu.

Suosikki-altavastaaja harhaa on tutkittu paljon, ilmiö on tuttu myös finanssimaailman puolelta ja lähes kaikissa tutkimuksissa ilmiö on havaittavissa. Ristiriitaisia, jopa päinvastaisia tuloksia on saatu Aasiasta ja Amerikkalaisista urheilulajeista. Näitä ristiriitoja voidaan selittää ainakin sillä, että näissä lajeissa lajit ja/tai vedonlyöntimuodot ovat usein sellaisia joissa vahvoja ennakkosuosikkeja on harvoin. Suosikki-altavastaaja harha esiintyy ainoastaan "varmoissa" kohteissa, joissa ennakkosuosikki on hyvin selvä. Jalkapallossa ja tenniksessä tämä on hyvin todettavissa.

Nyt moni saattaa ihmetellä kuinka on mahdollista, että tehokkaat markkinat eivät ole poistaneet tätä systemaattista harhaa vedonlyöntimarkkinoilta etenkin kun ilmiö on hyvin tunnettu. Kysymys on hyvä, vastausta tuskin kukaan tietää. Syyt ilmiölle ovat hyvin vahvat kuten tässä olen yrittänyt todistella ja kuinka moni onkaan kiroillut autossaan aamuruuhkassa kello 8:30, vaikka tietää hyvin, että puoli tuntia aikaisemmin tai myöhemmin olisi ollut parempi ajankohta töihin lähdölle. Silti sitä kökötetään ruuhkassa aamusta toiseen samaan aikaan. Systemaattinen virhe tämäkin.

Pienien kertoimien puolesta puhuu myös se, että ne tuottavat nopeammin tulosta. Oheisessa esimerkissä vertaan kahta 500 vedon sarjaa, toinen 1,16 kertoimella ja toinen 11,6 kertoimella. molempien odotusarvo on sama 1,05.





Pienemmän kertoimen käyrän varianssi on hyvin pientä, suuremman taas täysin sattumanvarainen. Suurilla kertoimilla 500 vetoa ei sano vielä yhtään mitään.

maanantai 23. maaliskuuta 2009

How things work – osa 1. FIAT-raha

Sain palautetta, että blogissani kuvatut käsitteet ovat monelle outoja, enkä selitä niitä tarpeeksi. Myönnän näin olevan ja asia korjattakoon.

Länsimaissa käytössä olevaa rahajärjestelmää kutsutaan nimellä FIAT-raha, tarkemmin FIAT-raha ilman reservivaatimusta. Rahan arvoa ei ole sidottu mihinkään kuten esimerkiksi kultakannassa, vaan se kelluu kysynnän ja tarjonnan mukana. Kierrossa olevan rahan määrästä päättävät keskuspankki ja yksityiset pankit. Keskuspankki lisää rahan määrää inflaatiotavoitteen mukaan ja yksityiset pankit loihtivat rahaa luotonannolla.

Keskuspankin toiminnasta ja yksityisten pankkien oikeudesta luoda rahaa on liikkeellä niin paljon salaliittoteorioita ja väärinkäsityksiä, että asiaa on hyvä selvittää. Etenkin USA:n keskuspankin synnystä ja toiminnasta on liikkeellä paljon kummallisia tarinoita joista jotkin sivuavat jopa Kennedyn murhaa.  Keskuspankin ”oikea” tehtävä on, kuten jo tässä tuli esiin, säädellä rahan määrää sekä stabilisoida taloutta. Keskuspankin vähemmän tunnettu, mutta ehkä kaikkein tärkein tehtävä on lisätä valtion varallisuutta ns. inflaatioverolla. Se ei ole mikään salaisuus, joten joudun tuottamaan salaliittolaisille pettymyksen. Keskuspankki voi tehdä rahaa usein tavoin: lainaamalla markkinoille, ostamalla valtion tai pankkien velkakirjoja (setelirahoitus), takaamalla lainoja jne. Tavallisin keino luoda rahaa on lainata sitä yksityisille pankeille, ohjauskorolla säädetään sen määrää.  Inflaatioveron mekanismi on yksinkertainen. Valtio tarvitsee rahaa taisteluhelikoptereihin, valtio lainaa rahaa keskuspankilta (1) ja ostaa ne helikopterit. Koska keskuspankki loi rahat lainahetkellä, niin kierrossa olevan rahan määrä lisääntyy samassa kun helikopterit maksetaan. Jos rahan kvantiteettiteoriaan on luottaminen, niin tämä uusi kiertoon päästetty raha aiheuttaa inflaatiota. Näin inflaatio syö valtion velkaa. Vielä suurempi hyöty saadaan jos valtio ostaa helikopterit suoraan setelirahoituksella, koska rahan liikkeellelaskija kerää hyödyn ennen inflaation puraisua. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää valtioiden rajaton elvytysinto – taatakseen inflaatioveron jatkumisen.

Kaikki raha saa siis alkunsa keskuspankista, mutta rahan tekeminen ei pääty tähän. Yksityiset pankit voivat lisätä kierrossa olevan rahan määrää luotonannolla (fractional-reserve banking). Mekanismi on usein väärin ymmärretty ja siitä keskustellaan vilkkaasti. Lyhyesti tämä tarkoittaa sitä, että jos pankilla on 100 rahaa omaa pääomaa voi pankki lainata ulos esim. 1500 rahaa riippuen vakavaraisuussäännöksistä. Tätä pankkien tapaa ”taikoa rahaa tyhjästä” kritisoidaan usein, asia ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen. Jos järjestelmä toimii niin kuin pitää, rahoja ei suinkaan luoda mielivaltaisesti tyhjästä. Kun pankki lainaa rahaa (joita sillä ei siis ole) perustuu lainaus lainanottajan takaisinmaksukykyyn, takauksiin ja luottamukseen. Voidaan kuvitella, että takaisinmaksukyky, luottamus ja takaukset ovat varallisuutta jonka pankki vaihtaa likvidiin muotoon eli rahaan. Hyvin toimiessaan (lue:niin pitkään kun lainat maksetaan takaisin) tällainen pankkijärjestelmä on hyvin dynaaminen.

Toinen usein väärinymmärretty asia on tämä koron käsite. Kaikki raha luodaan velasta, mutta rahaa korkojen maksamiseen ei luoda missään. Ainoa keino maksaa erääntyvät korot on ottaa lisää velkaa jolloin järjestelmä pysyy pystyssä ainoastaan niin pitkään kun uutta velkarahaa valuu järjestelmään jatkuvasti. Asia ei kuitenkaan mene ihan niin.

Oletetaan, että otat pankista lainaa 12 000 rahaa vuoden maksuajalla. Lainaa lyhennät 1 000 rahaa kuussa ja korkoihin menee 100 rahaa kuussa. Rahaa luotiin alussa 12 000 ja takaisin pitäisi maksaa 13200. Tulosi eivät riitä enää korkojen maksuun, joten saat extratyötä siitä pankista josta lainasit rahat. pankki maksaa palkkaa sinulle 100 rahaa kuussa, josta sitten tunnollisesti maksat lainan korot kerran kuussa. Tämä 100 rahaa sitten pomppii edestakaisin sinun ja pankin välillä kunnes laina on maksettu. Rahoja korkoihin ei tarvinnut lainata mistään. Yksinkertaisuuden vuoksi otin esimerkkiin saman pankin kuin mistä rahat lainattiin. Oikeasti sillä ei ole merkitystä mistä nämä rahat tienattiin.

FIAT-rahajärjestelmän suurin heikkous on vallan kerääntyminen pienelle joukolle, pahimmassa tapauksessa yhdelle ihmiselle (2). Alan Greenspan piti vuosikausia keskuspankin korkoja liian alhaalla, huomattavasti markkinakorkoja alemmalla tasolla. Halpa raha kanavoituu helposti virheinvestointeihin ja arvostuskupliin. Hintojen noustessa pankkien vakavaraisuussäännökset lasketaan pieleen, koska ne perustuvat ylihinnoiteltuihin omaisuuseriin kuten kiinteistöihin. Nousukaudella vakavaraisuussäädökset koetaan rasitteeksi, jolloin ne kierretään mm. shadow bankingillä jotka ovat (olivat) valvonnan ulkopuolella mutta siltikin legitiimejä luotottajia. Eli kyse ei ole mistään salaliitosta vaan ainoastaan vikaherkästä järjestelmästä. Nimi FIAT todellakin tekee tässä oikeutta.
(1) Valtio ei lainaa suoraan keskuspankilta, mutta kirjoitan niin yksinkertaistaakseni esimerkkiä

(2) Vallan keskittymisen suurin riski ei ole korruptiossa, vaan siinä, että pätemättömyyden taso ei säästä ketään.

torstai 19. maaliskuuta 2009

Miten palkka muodostuu

Kun kävelet leipuriin ja ostat sieltä leivän, niin leivän hinta muodostuu siitä työpanoksesta mikä leivän valmistamiseen kuluu. Ensiksi tulee mieleen leivontaan käytetty aika. Leivontaan tarvitaan raaka-aineita. Raaka-aineiden kerääminen, jalostaminen ja kuljettaminen vaativat myös työpanosta. Leipomiseen tarvitaan työkaluja, tilat, energiaa ym. Kaikkien näiden mahdollistaminen on vaatinut työpanosta. Työpanokset jakautuvat leivän hintaan eri tavoin. Leipomotilat valmistetaan vain kerran, joten mitä enemmän leipiä leivotaan, sitä vähemmän työpanosta kuluu per leipä. Se, että leivän hinta ei kaikkialla ole sama, johtuu siitä että työpanoksen hinta vaihtelee. Usein puhutaan siitä, että hinta muodostuu kysynnän ja tarjonnan mukaan. Näin onkin, mutta se olettama sisältyy tähän työpanokseen.

Jos esimerkiksi kyseisen leipurin leivät ovat hyvin suosittuja, on leipurilla mahdollisuus nostaa hintoja. Leipurin leivät ovat kuitenkin ihan tavallisia leipiä, joten melko pian tulee toinen leipuri tarjoamaan vastaavia leipiä edullisemmin. Ensimmäinen leipuri vastaa tähän leipomalla maukkaampia leipiä tekniikalla, jonka vain yksi hänen työntekijöistään hallitsee. Näin ensimmäinen leipuri voi pitää jatkossakin korkeampia hintoja pysyen kilpailussa mukana. Maukkaiden leipien valmistamisen hallitseva työntekijä voi myös nostaa omaa korvaustaan, koska hänen työpanostaan ei voida korvata. Molemmat leipurit ovat nyt erikoistuneet. Eli lisääntyvä kysyntä lisää tarjontaa, hinta nousee vasta sitten kun tarjontaa ei enää voida lisätä ilman, että työpanosta lisätään.

Tähän on pakko vielä mainita, että myös niukkuushyödykkeiden hinta määräytyy niiden loppukulutushyödykkeeksi saattamiseksi vaatiman työpanoksen mukaan. Beluga on Kallen kaviaaria arvokkaampaa siksi, että sen saaminen paahtoleivän päälle vaatii enemmän työpanosta. Tässä kohtaa pitää tehdä ero määrällisen ja laadullisen työpanoksen välille. Miestyötunteja Belugan saaminen ruokapöytään ei välttämättä vaadi Kalle kaviaaria enempää, voi vaatia jopa vähemmän. Mutta työ on vaikeampaa jo pelkästään maantieteellisistä syistä ja sammen harvinaisuudesta johtuen. Kaviaarin hinta tule nousemaan niin pitkään kunnes viimeinen sampi on kalastettu ylös. Sammen harvetessa jokainen kalastettu sampi on edellistä kovemman työn takana. Kun sammet loppuvat, on työn määrä ja hinta ääretön.

Edellinen toimi johdatuksena sille, että miten palkka muodostuu. Miksi lääkäri tienaa enemmän kuin bussikuski? Palkkaeroja ei voida selittää sen mukaan kuinka tärkeää työ on. Markkinataloudessa kaikki työ on oletusarvoisesti yhtä tärkeää (ihan oikeasti). Kuvitelkaa maailma ilman jätekuskeja, ei onnistu. Mutta maailma ilman yliopiston päivystävää dosenttia on hyvinkin helppo mieltää. Joten työn tärkeys ei riitä selittämään palkkaeroja.

Joskus puhutaan, että sille joka ”tuo rahaa taloon” maksettaisiin parhaiten. Tämän analogian mukaan Stockmannin kassat tienaisivat ruhtinaallisesti. Hieman parempi arvaus on, että työn arvostus ja vaativuus korreloisi jotenkin palkan kanssa. Sairaanhoitajan tai lastentarhan opettajan työt ovat arvostettuja, vaativia ja vastuullisia mutta palkat eivät ole häävejä. Miksi? Siksi, että ne ovat helposti korvattavissa.

Markkinataloudessa palkka määräytyy tehtävään palkatun henkilön korvattavuuden mukaan. It-firmoissa myyjille maksetaan pääsääntöisesti paremmin kuin koodaajille. Voidaan olettaa, että molempia on markkinoilta saatavissa yhtä helposti. Koodaajan taidot ovat todennettavissa heti, myyjä voi palloilla jopa vuoden ennen kuin todelliset kyvyt tulevat esiin. Hyvästä myyjästä kannattaa siksi pitää kiinni. Eli myyjä on koodaajaa työläämmin korvattavissa. Vastaavia esimerkkejä voisi luetella loputtomiin, lopputuloksen ollessa (lähes)aina sama. Joskus se voi vaatia jonkin verran päättelyä. Ammattiliitot tekevät työntekijöistä ”keinotekoisesti” korvaamattomia, esimerkkinä paperityöntekijät ja lentäjät, myös työmarkkinoiden hitaus ja joustamattomuus saattaa joskus hämärtää tätä palkka=korvaamattomuus teoriaa.

Tämä(kään) teoria ei ole täydellinen. Olen miettinyt pääni puhki, että miksi jotkin alat ovat hyvin tai erittäin hyvin palkattuja, vaikka työ on helppoa ja korvaavaa pätevää työvoimaa olisi yllin kyllin saatavilla. Otetaan esimerkiksi pankkien analyytikot. Analyytikon tehtävänä on arvioida eri tekijöiden vaikutusta pörssikursseihin. Jostain syystä analyytikot ovat vielä erikoistuneet tietyn alan yhtiöihin. Analyytikko voi ennustaa osakkeen arvon joko nousevan tai laskevan. Ennustus osuu oikeaan joka toinen kerta. Onnistuneen/epäonnistuneen ennustuksen jälkeen analyytikko selventää, että miksi kävi näin. Selvennyksen hän lukee suoraan Bloombergin sivuilta. Analyytikko ei voi koskaan epäonnistua työssään. Jostain syystä heille kuitenkin maksetaan erinomaista palkkaa työstä josta kuka tahansa suoriutuisi. Lisäksi tällaisen työn tarpeellisuudesta voidaan olla eri mieltä.

Vielä suurempi ihmetyksen aihe on suurten pörssiyritysten johtajat. Heidän palkkionsa ovat satumaiset. Ei kai kukaan vakavissaan kuvittele, että yritysten johtoon ei saada pätevää väkeä, ellei heille makseta miljoonia ja taas miljoonia. Lisäksi epäilen ylipäänsä yritysjohdon osuutta yrityksen menestymiseen. Tokihan sillä on merkitystä että millaisia päätöksiä tehdään, mutta päätökset ovat sellaisia, ettei huippujohtaja osaa niitä sen paremmin tehdä kuin kukaan muukaan.  Joko pitää tehdä aivan triviaaleja päätöksiä joihin pystyy kuka tahansa, tai sitten päätös pitää tehdä ”vaistoihinsa” luottaen eli tuurilla, siihenkin pystyy kuka tahansa. Nousukaudella menestyvät kaikki, laskukaudella ei menesty kukaan. Valtavirrasta poikkeavat seilaavat tuurilla. Jokainen joka on lukenut esimerkiksi Jack Welchin opuksia, joutuu toteamaan, että hänen ”menestysreseptinsä” eivät juuri eroa Hartolalaisen kyläkauppiaan perityistä opeista.

Onko tämä kateellisuutta? Kyllä tämä on juuri sitä ja sinunkin kuuluisi olla kateellinen. Se, että yritys maksaa liikkeenjohdon konsultille siitä, että hän osaa kravattisolmun sekä muutaman business-fraasin on osa tätä työpanosta joka sisältyy tuotteen hintaan. Siitä maksamme me kaikki.

En keksi mitään muuta syytä tällaisiin kummallisuuksiin, kuin että kyseessä on systemaattinen virhe (eng. bias). Kollektiivisesti uskotaan, että sillä on oikeasti jotain väliä, kuka istuu yrityksen toimitusjohtajan pallilla. Tämä saa aikaan arvostusharhan joka näkyy sitten palkoissa. Näistä systemaattisista virheistä kerron enemmän vedonlyöntiartikkeleissani.

torstai 12. maaliskuuta 2009

Vapaan markkinatalouden loppu – vai kenen se oli?

Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) tekemän arvo- ja asennetutkimuksen mukaan täysin vapaa markkinatalous saa kansalaisilta jyrkän tuomion. Täysin vapaata markkinataloutta pidetään myös nykyisen talouskriisin aiheuttajana samaisen tutkimuksen mukaan.

Vapaata markkinataloutta on paha mennä syyttämään, koska sitä ei sellaisenaan missään sovelleta. Kaikki länsimaiset taloudet ovat sekatalouksia, jotka sisältävät kapitalistisia ja sosialistisia piirteitä. Sekataloudessa on epäterveitä piirteitä, jotka saavat aikaan erilaisia ei-toivottuja ilmiöitä. Puhdas markkinatalous tai sosialismi ei kärsi ”omatekoisista” talouskriiseistä.

Valtiot (ei markkinatalous) luopuivat kommoditeettirahasta ja perustivat keskuspankit rahoittaakseen omia kulujaan yksinkertaisesti painamalla rahaa. Tämä aiheuttaa inflaatiota, joka on ”hiljainen vero” valtiolle. Keskuspankki painaa rahaa valtion kassaan, valtio rahoittaa sillä hankkeensa ja tulee samalla laittaneeksi uunituoreet rahat kiertoon. Kiertoon lisätty raha inflatoituu vähitellen, joten liikkeellelaskija=valtio sai hyödyn itselleen, jonka kansalaiset maksavat rahanarvon alentumisella. Keskuspankit ovat valtiollisen intressin piirissä, vapaassa markkinataloudessa ei keskuspankilla ole asemaa. Mukavampaahan rahaa on taikoa, kuin kerätä ne veronmaksajilta suoraan.  Inflaatiovero on myös syynä aivan järjettömään elvytysintoon talouskriiseissä. Deflaatiossa ei valtio saa tuloja. Deflaatio ei ole markkinatalouden vihollinen, mutta valtiontalouden vihollinen se on. Valtio on myös suuri lainaaja yksityisiltä pankeilta, joten on valtion etu, että pankit pystyvät lainaa helposti myöntämään. Älytön pankkimatematiikka onkin varmaan suurin yksittäinen syy talouskriiseihin.

Pekka tallettaa 100 € pankkiin ja pankki lainaa siitä 50€ Mikolle. Pekka suunnittelee taloutensa ikään kuin hänellä edelleen olisi se 100 €, koska se on milloin tahansa hänen nostettavissaan. Myös Mikko suunnittelee taloutensa sen mukaan, että hänellä on 50 € käytettävissään. Rahaa on oikeasti 100 €, mutta talous toimii sen mukaan kuin sitä olisi 150 €, vaikka mitään ei ole säästetty tai tuotettu.  Oikea maailma on vielä raadollisempi, koska pankit lainaavat ulos talletetun summan moninkertaisesti. Näin he voivat tehdä, koska keskuspankki takaa likviditeetin Bank run tilanteessa. Eli valtioiden sääntelemä (suojaama) pankkipolitiikka altistaa talouskuplille, luoden valheellisen varallisuudentunteen joka johtaa virheinvestointeihin. Näitä ylilyöntejä yritetään sitten estää epäonnistuneilla vakavaraisuussäännöksillä. Huonoa sääntelyä yritetään paikata lisäämällä huonoa sääntelyä. Vapaassa markkinataloudessa ei kenelläkään ole monopolia rahan luomiseen.

Nykyisen talouskriisin lähtölaskenta alkoi ihan konkreettisesti valtion sääntelyllä. Yhdysvaltalaiset asuntolainoja rahoittavat yhtiöt Fannie Mae ja Freddie Mac perustettiin valtion toimesta toteuttamaan amerikkalaista unelmaa, eli omaa asuntoa kaikille, oli varaa tai ei. Pankkeja uhattiin jopa syrjintäsakoilla, elleivät he lainanneet rahaa maksukyvyttömille (Community Reinvestment  Act). Ei aivan täytä vapaan markkinatalouden tunnusmerkkejä tämäkään. Toki on niin, että lainojen jälleenmyynti, luottoluokitusten uudelleenreittaus, massiiviset johdannaisviritelmät jne. oli puhdasta markkinataloutta ahneimmillaan, mutta sääntely antoi siihen tilaisuuden. USAn keskuspankki FED heivasi Alan Greenspanin johdolla lisää vettä myllyyn pitämällä korot keinotekoisen alhaalla. Osoittaa huonoa harkintakykyä syyttää vapaata markkinataloutta jos rahamarkkinoiden vahvin ase (keskuspankin korkopolitiikka) on käytännössä yhden miehen käsissä. Koska vapaa markkinatalous tunnustaa ihmisen ahneuden, eliminoi se sen haitat parhaansa mukaan. Suunnitelmatalous taas ei tätä tunnusta, joten sekatalous mahdollistaa kaikki ikävät lieveilmiöt yhdistämällä molempien huonot puolet.

Tieto siitä, että jotain toimialaa (pankkeja) suojellaan valtion toimesta, johtaa sellaiseen riskinottoon, jota vapaassa markkinataloudessa ei koskaan otettaisi. Vapaassa markkinataloudessa pankkien konkurssi ei eroaisi minkään muun toimialan konkurssista. Nyt pankkien konkurssisuoja yhdistettynä kuluttajien talletussuojaan asettaa ne melko erikoiseen asemaan, joka ei todellakaan olisi vapaassa markkinataloudessa mahdollinen. Nyt olemme ajaneet pankit sellaiseen erikoisasemaan, ettei niitä uskalleta päästää konkurssiin. Epätoivoiset pelastusyritykset pidentävät taantumaa yli ”luonnollisen”. Talouskasvu ei pääse käyntiin, koska pahoin tulehtuneet pankit ovat sen esteenä. Mutta kaataakaan niitä ei voi?

En ymmärrä kuinka kukaan voi vakavissaan edes ehdottaa säänneltyä markkinataloutta suojellakseen sitä omilta virheiltään. Silloin pätee olettamus, että poliitikot ja byrokraatit tietävät markkinoita paremmin kuinka resursseja kohdennetaan. Konkurssikypsän autoteollisuuden tukeminen verorahoilla on loistava esimerkki järjettömästä toiminnasta. Jos GM tarvitsee bailout-rahaa 30 Mrd, niin mitä jos ne annettaisiin suoraan työntekijöille ja päästettäisiin firma ansaittuun lepoon?  GM työllistää 300000 ihmistä, se tekisi 100000 taalaa työntekijää kohden. Olisi toki epäreilua jakaa rahaa joillekin, toisten jäädessä ilman, mutta tästä on kyse.

Valtiovallan puuttuminen talouteen on mielestäni perusteltua silloin, jos se tehdään esimerkiksi ilmastollisista syistä. Valtiovallan tehtäviin kuuluu asettaa säädöksiä joissa rajoitetaan esimerkiksi hiilidioksidipäästöjä. Vapaa markkinatalous ei sitä itse rajoita, ellei kuluttaja ole valmis siitä vapaaehtoisesti maksamaan. Metsään mennään silloin jos valtiovalta puuttuu talouteen fiskaalisella stimuloinnilla kuten verohelpotuksin, koska sellainen mahdollistaa väärinkäytökset ja sitä kautta virheinvestoinnit.

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Varianssin hallinta vedonlyönnissä

Vedonlyönnin suurimpia haasteita on varianssin hallinta sekä sen ymmärtäminen. Mistä voi tietää, perustuvatko voitot/tappiot tuurin vai taitoon?  Kuinka pitkä voittoputki antaa varmuuden, että ollaan oikealla tiellä?

Varmuudella ei mistään, kuuluu matemaattisesti oikea vastaus. Mutta varianssia voi matemaattisesti tarkastella ja antaa todennäköisyyksiä sille, mikä on sattuman/taidon osuus. Puhutaan pitkästä juoksusta. Pitkä juoksu on se juoksu, jolloin suurten lukujen laki alkaa vaikuttaa. Kuinka pitkälle pitää juosta?

Heitetään kolikkoa 100 kertaa. Klaavan odotusarvo on 0,5. Eli klaava tulee keskimäärin joka toinen kerta. 100 heiton jälkeen klaavoja tulikin 60. Mikä on todennäköisyys, että näin tapahtui? Asiaa voidaan tarkastella binomijakauman avulla. Se on odotusarvon normaalijakauma (näin lyhyesti). Oheisessa kaaviossa on Excelillä laskettu todennäköisyyksiä binomijakaumalla sille, että 100 heiton sarjassa tulee ainakin x kappaletta klaavaa. Siitä voimme todeta, että todennäköisyys 60 klaavalle on alle 2 %. Eli jos heitämme 1000 kertaa 100 heiton sarjaa kolikoilla, niin vajaassa 20 sarjassa saadaan ainakin 60 klaavaa. Melko epätodennäköistä, mutta edelleen mahdollisuuksien rajoissa.

[caption id="attachment_37" align="alignnone" width="300" caption="Yli x klaavaa 100 kolikonheittoa"][/caption]

Johtopäätelmä on, että 100 heiton sarja ei vielä todista tarpeeksi, koska emme tyydy tähän 2 prosenttiin. Klaavoja tuli 20 % yli odotusarvon vajaan 2 % todennäköisyydellä. Juoksun pitää siis olla pitempi. Pidetään suhteet samana, mutta lisätään toistoja. Heitetään kolikkoa 500 kertaa. Mikä on todennäköisyys sille, että klaavoja tulee 300? Todennäköisyys >300 klaavalle 500 heiton sarjassa on 0,0003 %. Kun lisäsimme juoksun pituutta viisinkertaiseksi, lisääntyi varmuutemme 6000kertaiseksi!

[caption id="attachment_38" align="alignnone" width="300" caption="Yli x klaavaa 500 kolikonheittoa"][/caption]

Karkea johtopäätös tästä on se, että noin 500 vedon jälkeen voimme olla melko varmoja kyvyistämme. Johtopäätös on karkea siksi, että kerroin vaikuttaa paljon. Mitä isompi kerroin, sen suurempi otos tarvitaan. Jos kerroin on 500, niin 500 otos kertoo täsmälleen yhtä paljon kuin yksi ainoa kolikonheitto. Lisäksi pelattujen pelien pitää olla kertoimiltaan ja mielellään myös tyypiltään yhteneväisiä.

Oletetaan, että pelataan 500 kappaletta jalkapallon U/O 2,5 vetoja. Kertoimet liikkuvat 2 molemmin puolin. Kuinka voimme soveltaa äsken oppimaamme tähän?
Ensimmäiseksi lasketaan kaikkien pelattujen pelien kertoimien keskiarvo. Kerroinkeskiarvoksi muodostuu 1,9 joka vastaa hyvin todellisuutta. Vedonvälittäjän mielestä emme saisi voittaa ainakaan enempää kuin 1 - (  1 / 1 , 9 ) = 47 % peleistämme. Olemme kuitenkin voittaneet 285 peliä, eli 57 %. Taitoa vai sattumaa?  Excel auki ja kaivetaan esiin funktio BINOMDIST. Annetaan funktiolle arvot:

=1-BINOMDIST(285;500;0,47;TRUE)

Arvoksi saadaan 0,0003 %, joka on siis todennäköisyys sille, että tulokseen päästiin puhtaalla onnella jos keskimääräinen todennäköisyys vedoille on 0,47 (vedonvälittäjän mielestä sen pitäisi olla vieläkin pienempi, kun komissio huomioidaan). Toisin sanoen voimme olla hyvin luottavaisia sille, että keskimääräinen todennäköisyys vetojen osumiselle on yli tuon 0,47.

Huomionarvoista on se, että pelikassan arvonkehitys ei välttämättä anna luotettavaa kuvaa kertoimien ”oikeellisuudesta”. Pelikassa voi hyvin olla miinuksella/plussalla virheellisestä panostuksesta johtuen, vaikka kertoimet olisivatkin ylikertoimia.

maanantai 9. maaliskuuta 2009

Filosofista jorinaa rahasta

Maailmaa ei paranneta filosofisella jorinalla, mutta ajatuksella on kiva leikkiä. Talouskriisistä syytetään ahneita pankkiireja. Ahneiden ihmisten käsittämätön ”kaikki mulle heti” mentaliteetti on tullut tiensä päähän. Joku voi nähdä tämän kriisin hyvänä asiana, koska se palauttaa nämä ahneet ruotuun. Ei se mitään vaikka kaikki kärsivät, kunhan ahneet saavat opetuksensa. Keitä nämä ahneet sitten ovat? Ahneita ovat ihmiset, eli me kaikki yhdessä. Markkinatalous (vapaa sellainen) on siksi paras talousjärjestelmä, koska se tunnustaa ihmisen ahneuden ja muuttaa ahneuden talouskasvuksi josta me kaikki hyödymme. Aina välillä joku pysähtyy kysymään, että pitääkö talouden aina vaan kasvaa? Niin kauan kuin ihminen tahtoo aina vähän enemmän ja vähemmällä vaivalla, niin talous jatkaa kasvuaan. Ei se muuksi tule muuttumaan.

Talouskasvua voidaan kritisoida ympäristön kannalta ihan oikeutetusti. Talouskasvu perustuu suureksi osaksi jatkuvaan luonnonvarojen riistoon. Olen tässä kuitenkin optimisti uskoen, että talouskasvu voi olla kestävää ilman luonnonvarojen jatkuvaa riistoa. Talouskasvu ei johdu pelkästään tuotannon absoluuttisesta määrästä, vaan myös tuotannon tehostaminen tuo kasvua. Niin kauan kun on olemassa ihmisiä, joilla ei vielä ole televisiota, mutta haluaisivat sellaisen, perustuu kasvu luonnonvarojen riistoon. Toisaalta, nykyaikaiseen televisioon menee huomattavasti vähemmän raaka-aineita kuin 15 vuotta sitten. Taloudellinen kasvu on saatu aikaan uusilla teknisillä ratkaisuilla ja kierrätettävillä materiaaleilla. Lopputulos on kuitenkin ”enemmän” kuin ennen. Kun autotehtaat kehittelevät uusia, aiempaa vähemmän kuluttavia mallejaan käyttäen enenevissä määrin kierrätysmateriaaleja, mahdollistaa tuotannon tehostuminen eli tässä tapauksessa jalostusaste talouskasvun.

Takaisin pankkikriisiin. Koska ihminen on mikä on, niin on turha yrittää kehittää sääntelyä tai jotain muuta suitsemiskeinoa ja toivoa, että hän ehkä jonain päivinä muuttuisi. Samasta syystä on turha syyllistää ahneita pankkiireja talouskriisistä.  He loivat rahaa tyhjästä, koska näin oli mahdollista tehdä olemassa olevan järjestelmän puitteissa. Syy ei siis ollut sääntelyn puute, vaan sääntely itsessään mahdollisti tämän.

Sanotaan, että toimiakseen markkinatalous vaatii loukkaamattoman oikeuden yksityisomaisuuteen sekä mahdollisuuden vapaaseen kilpailuun. Tähän lisäisin vielä rahan suvereniteetin. Jos hyödykkeiden hinta muodostuu kysynnän ja tarjonnan tasapainosta, niin rahan arvon tulee olla vakaa ja kaikkien osapuolien tunnustama. Jos jollekin osapuolelle annetaan erillinen oikeus rahan luontiin (keskuspankit, pankit) kysynnän ja tarjonnan mukaan (FIAT-raha), muuttuu järjestelmä epävakaaksi mahdollistaen talouden syklit ja ylilyönnit. Aina kun jokin taho saa etuoikeuden, käytetään sitä väärin ennemmin tai myöhemmin. Rahan tarkoitus on olla väline, jolla käyttöarvoltaan erilaisia hyödykkeitä voidaan yhteiskunnassa keskenään vaihdella. Mitä vakaampi ja luotetumpi tämä väline on, sen tehokkaammin markkinat toimivat. Rahalla itsellään ei saisi olla minkäänlaista itseisarvoa, se ei ole hyödyke jonka määrän lisääminen lisäisi talouskasvua. Rahan määrän ja sitä myötä sen arvon vaihtelua ei saisi tapahtua ilman konkreettista ärsykettä. Konkreettinen ärsyke on esimerkiksi öljyvarastojen väheneminen, joka nostaa öljyn hintaa kysynnän ollessa vakio. Tuotannon tehostumisesta johtuva kehitys luo ärsykkeen joka laskee tuotteen hintaa. Taloudellinen kasvun pitäisi siis näkyä rahan arvon kasvuna eli deflaationa.  Jos jollakin on erillinen oikeus luoda itse näitä välineitä (rahaa) ja käyttää niitä ostaakseen hyödykkeitä, on kyseessä varkaus, eli rikos yksityisomaisuutta kohtaan. Huomionarvoista on, että valtiot käyttävät tätä etuoikeuttaan rahan luomiseen rahoittaakseen hankkeita (mm. sotia) inflaation kautta.

Rivien välistä voi lukea, että pidän kultakantaa parempana ratkaisuna kuin nykyistä FIAT-rahaa. Näin onkin, teollinen vallankumous tapahtui kultakannan alla deflaation voimin. Kultakanta sellaisenaan on melko keinotekoinen ja puutteellinen järjestelmä ihan käytännön syistä ja puheita sen palauttamisesta voidaan pitää puhtaana utopiana. Idea siitä, että rahan määrä sidotaan johonkin ”pysyvään” on kyllä oikea, mikä se sitten onkaan.

lauantai 7. maaliskuuta 2009

The Peter Principle vs Lex Nokia

Lex Nokiasta kohistaan nyt siihen malliin, että se vaatii minultakin ehdottoman epäpätevää kommentointia. Mistä tässä kohutussa urkintalaissa oikein on kysymys? Joskus vuonna 2001 Nokia epäili työntekijöidensä vuotavan tietoa Oululaiselle Microcell-yritykselle joka valmisti puhelimia tai niiden osia Nokian kilpailijoille. Nokia alkoi kerätä työntekijöiden sähköpostiliikenteen tunnistetietoja ja luovutti ne viranomaisille tutkittavaksi. Tapauksen johdosta alettiin selvittää oliko Nokia syyllistynyt viestintärikokseen. Nyt asiasta valmistellaan lakia ja asiaan kuuluu, että asiasta vähiten tietävät pitävät eniten ääntä. Siis kerättiin sähköpostiliikenteen tunnistetietoja?


Tunnistetieto sisältää seuraavat tiedot
:
-sähköpostin lähettäjä (nimi, ip-osoite)
-vastaanottaja tai vastaanottajat
-reititystiedot (palvelimet)
-ajankohta
-viestin koko
-tieto viestin muodosta (text,html)

Tunnistetiedoista käy myös ilmi viestin otsikko, mutta en tiedä kuuluuko se nyt tämän lain piiriin vai luetaanko se sisällöksi. Kuitenkaan itse viestin sisällön lukemiseen laki ei anna valtuuksia.
Nyt sitten kaikenmaailman oikeusoppineet väittävät tämän lain rikkovan perustuslakia, vähentävän yksilön oikeusturvaa, tuovan heinäsirkkaparvia ja muuta ikävää. Äänessä olevat, olivatpa he sitten lain puolesta tai vastaan, ovat ehdottomasti oman pätemättömyytensä tasolla (The Peter Principle).  Ensinnäkin, mitä iloa pelkistä tunnistetiedoista on kenellekään? Mitä haittaa siitä on työntekijälle tai hänen oikeusturvalleen, että joku seuraa näitä tunnistetietoja yrityksen viestinnässä? Jos Helsingin Sanomiin on uskominen, niin useat oikeusoppineet jopa epäilevät, että sähköpostin tunnistetietojen tarkkailulla ei pystytä estämään yrityssalaisuuksien vuotamista. Ihanko totta? Mistä ihmeestä näitä sikiää?

Toisekseen kaikki tämä vouhotus on turhaa, koska työnantajat seuraavat näitä tunnistetietoja joka tapauksessa, lain siunauksella tai ilman. Esimerkiksi Microsoftin Exchange-palvelin on hyvin yleinen sähköpostipalvelin yritysmaailmassa. Tuote on peräisin Yhdysvalloista jossa työntekijöiden valvonta on yritysjohdon keskeisimpiä tehtäviä. Tästä syystä nämä Amerikan markkinoita varten kehitetyt ohjelmistot ovat täynnä mukavia isoveli-ominaisuuksia. Nykyinen esitys tietosuojalain muutoksesta antaa ainoastaan lain suojan nykykäytännölle.

On naiivia kuvitella, että jos joku yrityksessä A lähettää usean megatavun liitetiedoston 2000 asiakkaalle saaden näin sähköpostipalvelimen polvilleen, ettei ylläpito siinä vaiheessa ota selvää kuka lähettää mitäkin ja minne. Selvitystyö tehdään nimenomaan tunnistetietoja tarkkailemalla. Yhdentekevää onko se laillista vai ei. Näin kuitenkin toimitaan, kaikkialla. Yritykset käyttävät nykyisin yleisesti roskapostisuodatusta saadakseen alati kasvavan roskapostisaastan edes jotenkin kuriin. Suodattimet eivät ole virheettömiä, jolloin niiden toimintaa valvotaan manuaalisesti = luetaan haaviin jääneitä sähköposteja, ei ainoastaan tunnistetietoja. Tunnistetiedoille on paljon "hyötykäyttöä", joten olisi toivottavaa, että lainsäätäjä huomioisi tämän.

Mikä ihme tekee juuri sähköisestä viestinnästä niin erikoisen? Miksi kukaan ei älähdä siitä, että työnantaja saa vapaasti seurata perinteisen postiliikenteen tunnistetietoja (siis sitä mitä kirjekuoren päällä lukee)?
Tällaista jälkeä syntyy, kun lain tilaaja (yritysjohto mm. Nokia) sekä toimittaja (eduskunta) ovat molemmat pihalla kuin leikkimökki. Tässä välissä sitten ”oikeusoppineet” keräävät irtopisteitä luennoimalla omia näkemyksiään.

Loppuun vinkki: Kun haluat vuotaa yritystietoja, niin kytke koneesi nettiin 3g:n kautta ja lähetä ne oman sähköpostitilin kautta suoraan kilpailijalle. Muista käyttää kumikäsineitä koko operaation ajan, riisu käsineet heti operaation päätyttyä.

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Zimbabwe School of Economics

Taloustiede on  (diplomi)insinööriystäväni mielestä ns. mututiede.  Oikean tieteen kovimpaan ytimeen kuuluvat matematiikka ja logiikka. Kovaa tiedettä ovat myös luonnontieteet ja siitä sovelletut tieteet kuten lääketiede. Kovia tieteitä EIVÄT ole kulttuurintutkimus, teologia, naistutkimus… pitääkö tätä jatkaa? täyttä huuhaata kaikki, taloustiede mukaan lukien. Jos tieteen määritelmänä pidetään eksaktiutta, järjestelmällisyyttä, toistettavuutta jne. niin taloustieteillä ei ole mitään mahdollisuuksia tähän joukkoon.  Samaisesta syystä taloustieteissä on monia eri suuntiin vetäviä koulukuntia. On klassista taloustiedettä (uutta ja vanhaa), keynesiläistä, marxilaista, itävaltalaista… Joissain koulukunnissa on selkeästi havaittava ideologinen arvolataus, toiset pyrkivät olemaan arvoneutraaleja pyrkien puhtaaseen empirismiin. Eräät suuntaukset, kuten keynesiläisyys taas on niin vaikeaselkoista ja monitulkintaista, että sillä voidaan selittää lähes mitä tahansa (Occamin partaveitsi).

Taloustieteensä lukeneet keskuspankkien johtajat ovat laskeneet ohjauskorot nollaan. Siis nollaan? Mitä se tarkoittaa? Pankkikriisissä rahan määrä sekä kiertonopeus sakkaavat. Talous yskii koska ei ole rahaa, tai jos on, sitä ei käytetä. Keskuspankit yrittävät saada talouden taas liikkeelle laskemalla korkoja eli rahan hintaa. Talousteoria opettaa, että jos hintaa lasketaan niin kauppa käy. Nyt annetaan ilmaiseksi, eikä kauppa silti käy. Miksi? Alhaisilla tai nollakoroilla (ZIRP) tarjotaan halvalla lisää velkaa jo korviaan myöten veloissa olevalle kansalle. Jos muki on jo täynnä, ei sinne kannata enää lisää lorottaa. Kun nollakorko ei tepsi, siirrytään seuraavaksi ”järeämpiin keinoihin”, eli mennään alle nollan. Tämä tarkoittaa suoraa setelirahoitusta. Setelirahoituksessa keskuspankki ostaa valtion velkapapereita. Toisin sanoen painaa rahaa.

Tässä vaiheessa on hyvä palauttaa mieliin rahan kvantiteettiteoria, jonka mukaan markkinoilla olevan rahan määrä verrattuna markkinoilla tarjolla olevien hyödykkeiden määrään määrää yleisen kuluttajahintatason. Toki on niin, että pelkkä markkinoilla oleva rahan määrä ei yksistään merkitse mitään, vaan rahan määrä yhdistettynä sen kiertonopeuteen on merkitsevä. Weimarin Saksassa hyperinflaatio alkoi juuri näin. Aluksi katteettoman rahan pumppaaminen markkinoille ei juuri vaikuttanut mihinkään. Ennen inflaatioita koettiin lyhyt deflatorinen vaihe jonka jälkeen inflaatio lähti liikkeelle. Inflaation kiihtyessä luottamus rahaan hupeni. Tämä sai aikaan, että ihmiset yrittivät paniikissa vaihtaa rahansa mihin tahansa jolla on pysyvää arvoa. Koruihin, kiinteistöihin, maahan,etc. Rahamäärän kasvu yhdistettynä räjähdysmäiseen kiertonopeuden kasvuun sai aikaan ilmiön jota hyperinflaatioksi kutsutaan. Setelirahoitus on kuin nukkuvaa karhua tökkisi, kun sen saa hereille, sitä ei pysäytä mikään.


Zimbabwe School of Economics

ZIRP (Zero interest rate policy)
Hyperinflaatio

torstai 5. maaliskuuta 2009

Oikea panostus ja pelikassan hallinta vedonlyönnissä

Jos oletetaan, että vedonlyöjä on löytänyt jonkin virheettömän tavan varmistaa, että kaikki lyödyt vedonlyöntikohteet ovat ylikertoimia, niin tie tähtiin on taattu? Ei ihan niinkään, panostus ja pelikassan kiertonopeuden hallinta on aivan yhtä tärkeää. Jos vedot ovat odotusarvoltaan negatiivisia, niin millään panostuksellisella strategialla ei odotusarvo käänny positiiviseksi, mutta pelikassan saa kyllä tuhottua väärällä panostuksella vaikka odotusarvo olisi reilusti positiivinen.

Hyvä panostusstrategia on sellainen joka minimoi riskin, mutta maksimoi tuoton. Yksinkertaista. Valitettavasti nämä ominaisuudet ovat toistensa vastakohtia. Sanotaan, että seisot kasinon edessä 1000 € taskussasi ja tehtäväsi on tuplata summa mahdollisimman riskittömästi ruletissa. Kuinka tulee menetellä? Kannattaako pelata punaista ja mustaa pienissä erissä, vai lyödä kerralla koko summa? Kaikkihan tietävät, että ruletin odotusarvo on negatiivinen. Yhden nollan (Eurooppalaisen) ruletin palautusprosentti on 97,3. Jos lyöt koko köntän kerralla, tuplaat panoksen 97,3/2=48,65 prosentin todennäköisyydellä. Jos lyöt rahan erissä, niin suurten lukujen laki määrää, että todennäköisyys lähenee odotusarvoa jokaisella yrityksellä. Eli kasinossa kaikki kannattaa laittaa yhden kerran varaan. Vedonlyönnissä, jossa odotusarvo (toivottavasti) on positiivinen, pitää toimia juuri päinvastoin.

Tasapanos

Perinteinen ja helpoiten ymmärrettävä panostusstrategia on tasapanos. Se tarkoittaa, että jokaiseen vetoon sijoitetaan aina sama summa. Lottoajat käyttävät tätä usein. Viikosta toiseen laitetaan se muutama euro lottoon. Jos tasapanos on tarpeeksi pieni suhteessa pelikassaan, riski on pieni mutta niin on tuottokin. Tämä ei ole riskin tai tuoton maksimoinnin kannalta optimaalinen strategia, mutta helposti ymmärrettävä.

Panostus suhteessa pelikassaan

Kehittyneempi metodi on sijoittaa peliin aina tietty prosentuaalinen osuus pelikassasta, esim. 1% pelikassasta/veto.  Jos voitat vedon, niin veto kasvattaa pelikassaasi voiton verran, jolloin seuraava veto on hieman edellistä suurempi.  Jos taas häviät, niin pelikassasi pienenee jolloin seuraava veto on edellistä pienempi. Tällainen panostusjärjestelmä aikaansaa eksponentiaalisen pelikassan kasvun vetojen onnistuessa ja epäonnistuessaan ei syö pelikassaa teoriassa koskaan kuivaksi. Tämä on hyvin yksinkertainen soveltaa ja usein myös toimiva. Monet vedonlyöjät käyttävät tätä strategiaa ihan hyvällä menestyksellä.

Kelly-panostus

Äskeisen pelistrategian huonot puolet tulevat esiin jos lyödään eri kohteisiin joiden kertoimet sekä odotusarvo vaihtelevat. Jos kerroin on 12, ei ole mitään järkeä sijoittaa saman verran kuin kertoimeen 1,07.  Suureen kertoimeen tulee panostettua liikaa ja pieneen kertoimeen vastaavasti liian vähän. Tässä vaiheessa on aika ottaa esiin kelly-panostus. Kyseessä on John Kellyn (1923–1965) kehittämä kaava joka optimoi kassan kasvun pelattaessa odotusarvoltaan positiivisia kohteita. Kyseessä on pohjimmiltaan samanlainen panostusstrategia kuin edellinen (panostus suhteessa pelikassaan). Kellyn kaava tuo kaksi muuttujaa lisää: odotusarvon ja vaihtelevan kertoimen. Kaava menee näin:

(E - 1) / (K - 1) = S x pelikassa

E = odotusarvo
K = kerroin
S = panos


Odotusarvo lasketaan yksinkertaisesti kertomalla kohteen todennäköisyys kertoimella. Eli jos kerroin on 2 ja todennäköisyys 60 %, niin odotusarvo on 0,6 x 2 = 1,2

Kellyn kaava siis ottaa huomioon odotusarvon ja kertoimen määritellessään optimaalista panosta. Tämä on ylivoimaisesti paras tapa optimoida kassan kasvu. Koska kaavaan on sisälletty odotusarvo jonka käsite on subjektiivinen, on suositeltavaa jakaa sijoitettava panos. Jakajan koon määrittelee oma riskinottohalukkuus sekä luottamus omiin arvioihin.

On olemassa muitakin, lähinnä progressiivisia panostusmalleja kuten Martingale ja Labouchere, mutta ei käsitellä niitä tässä.

Käytännön vedonlyönnissä kelly-panostuksella tulee eteen muutamia ongelmia. Monessa urheilulajissa (kuten jalkapallossa) pelitarjonta on keskittynyt viikonloppuun. Viikolla on vähän – joskus ei lainkaan pelattavaa. Viikonloppuisin pelattavaa taas on runsaasti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että viikonloppuna joutuu lyömään vetoa samanaikaisesti useaan kohteeseen. Kelly-panostus taas on optimoitu siiheen, että vedot lyödään yksitellen ja jokaisen ratkettua määritellään panostus uudestaan.

Jos lyömme kerralla esimerkiksi 5 vetoa joiden kaikkien yksittäinen todennäköisyys on 50 %, niin todennäköisyys sille ettei yksikään osu tai että kaikki osuvat on noin 3%. Jos kaikki osuvat, niin olemme alipanostaneet reilusti, koska emme pääse ”vetojen väliin” lisäämään panostusta. Jos taas yksikään ei osu, niin olemme vastaavasti ylipanostaneet. Lopputulos on, että kelly-panostuksen käyttö useaan samanaikaiseen kohteeseen maksimoi tappiot ja minimoi voitot. Tämä tosiasia on monelta jäänyt huomaamatta. Järkevämpi strategia on valita runsaasta pelitarjonnasta se ”kaikkein paras” ja panostaa siihen välttäen samanaikaisia vetoja. toinen vaihtoehto on käsitellä nämä viisi erillistä kohdetta yhtenä vetona. Tässäkin on omat hankaluutensa.

Äskeinen taas sotii sitä vastaan, että se ei optimoi kassankiertoa. Kassankierto kannattaa pitää mahdollisimman nopeana jolloin varianssi pienenee. Samasta syystä on hyvä keskittyä vetoihin joiden kertoimet ovat lähellä toisiaan. Jos on tapana lyödä vetoja kotivoitosta kerroinhaarukassa 1,5 – 2,0 niin ei ole perusteltua tehdä ”syrjähyppyä” ja lyödä satunnaisesti vetoa kertoimella 13 altavastaajan vierasvoitosta vaikka se olisikin huikea ylikerroin. Tällainen korkea kerroin realisoituu harvoin ja jos niitä lyö vain satunnaisesti, niin voi mennä vuosikausia ennen kuin sijoitus alkaa tuottaa. on siis perusteltavaa ”erikoistua” johonkin kerroinhaarukkaan ja vedonlyöntimuotoon.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Kannaattaako kuollutta elvyttää?

On huolestuttavaa seurata, kuinka teoria Peterin periaatteesta todistaa itsensä lähes pahimmalla mahdollisella tavalla. Miehet rahamaailman huipulla (Bernanke, Greenspan, Trichet ja kumppanit) tekevät kaikkensa saadakseen nykyisestä pankkikriisistä vuosia kestävän laman 1930-luvun tyyliin. Barack Obama on sanonut, että tällä hetkellä hänen tärkein tehtävänsä on saada maan talous jälleen jaloilleen. Hienoa retoriikkaa.

Nykyisen laman syyt ovat pitkälti samat kuin 1930-luvulla: Keskuspankin tehtailema rahan alennusmyynti pitämällä korot keinotekoisen alhaalla sai aikaan illuusion vauraudesta, johtaen kiihtyviin virheinvestointeihin. Koska investoinnit tehtiin velkarahalla eikä säästöillä, niin jollain viiveellä markkinat väistämättä reagoivat korjausliikkeellä jota kutsutaan talouskuplan puhkeamiseksi.  1930-luvulla lamaa pitkitettiin valtion älyttömällä regulaatiolla sen sijaan, että olisi annettu markkinoiden itse likvidoida virheinvestoinnit. Keinoina käytettiin protektionistista talouspolitiikkaa, väärin kohdennettuja elvytysyrityksiä, hintojen ja palkkojen sääntelyä jne. Mitä tahansa, jolla kurjuutta saatiin pidennettyä. Kuulostaa jotenkin tutulta kun vertaa nykyiseen puuhasteluun.

En jaksa ymmärtää tätä Keynesiläistä elvytysintoa. Nyt taloudessa on menossa korjausliike, rahamäärä supistuu kovaa tahtia (kun luodaan velkaa niin rahamäärä kasvaa, kun velkaa maksetaan tai se likvidoituu, rahamäärä supistuu) kun luontainen rahan kysyntä ja tarjonta on jäissä. Tähän keskuspankit vastaavat pumppaamalla lisää rahaa tyhjästä jäätyneille markkinoille. Se on paitsi typerää, myös vaarallista. Korjausliike on nyt niin vahva, että juuri mikään rahamäärä ei ole saanut rahan häviämistä kuriin, hyvä niin. Rahan painaminen pelkästä tekemisen ilosta on vaarallista siksi, että lähtiessään lapasesta on aina olemassa vaara, että inflaatio ryöstäytyy käsistä. Tästä on mm. Peter Schiff varoittanut useaan otteeseen. Kaveri joka ennusti nykyisen kriisin melko tarkkaan jo muutama vuosi takaperin, silloin hänelle naurettiin. Nyt hänelle nauretaan taas, kun kehtaa mennä arvostelemaan nykyistä talouspolitiikan hoitoa. Toki hänen retoriikassaan on messiiaan vikaa joka uppoaa helposti teokratiaan vajonneeseen kansaan.

Eivätkö nämä pätemättömyyden tasolleen päässet mahtimiehet ymmärrä, että rahapoliittisin keinon talous saadaan kyllä helposti kuralle, mutta samoilla lääkkeillä se ei sieltä enää ylös nouse? Jos ollaan korvia myöten veloissa, otetaan lisää velkaa, jotta tulevaisuudessa voidaan taas velkaantua. Sitä se on se elvytys. Ei ymmärrä. Vuosikausia jatkuneet virheinvestoinnit ovat rapauttaneet Amerikkalaisen teollisuuden. Tuotannon rattaat pitää saada kannattavasti käyntiin jotta varallisuus voi taas oikeasti kasvaa. Nyt on amerikkalaisten tehtävä jotain mistä muut ovat valmiit maksamaan, velka kun on huono vientituote. Se ei tapahdu painamalla dollareita konkurssikypsään autoteollisuuteen tai suojelemalla kilpailukyvytöntä tuotantorakennetta protektionismin keinoin.

Kirjoituksessa vilahtelee Amerikka ja dollarit. Samat teesit pätevät Eurooppaan, eivät täällä asiat sen paremmin ole. Zimbabwessa kaikki ovat miljonäärejä.

P(R)aha-automaatti yhdistys

2.3 3009 annetussa tiedotteessa Raha-automaattiyhdistys ilmoittaa nostavansa automaattien päävoittoa 20 eurosta 50 euroon. Vastaavasti muita voittoja pienennetään, joten palautusprosentit pysyvät luultavasti ennallaan. Palautusprosentit pyörivät pelistä riippuen noin 90 % tuntumassa (http://www.rahapeliopas.fi). Tarkoituksena on tietenkin saada lisää vaihtoa peliautomaatteihin.

Peliautomaatteja on Suomessa yli 19000 ympäri maata. Ne koukuttavat peliongelmaisia kaikkein eniten. En tosin ymmärrä, miksi kukaan niihin syöttää senttiäkään rahaa. Voittaminen kun on mahdotonta. Samaan aikaan hallitusneuvos Jouni Laiho sisäministeriöstä puuhaa rajoituksia ulkomaille pelaamiseen mm. peliriippuvuussyistä. Tämä on niin loistava esimerkki kaksinaismoralismista, että sen voisi hyvin lisätä sanakirjaan selittämään termiä. Miksi rajoittaa ulkomaille pelaamista, kun peliongelmaiset jonottavat vuoroaan Renkomäen ABC:llä?

Jos tosissaan pyrkii voitolliseen vedonlyöntiin, niin haaveet voi samaten unohtaa jos tapoihin kuuluu pelata tällaisia pelejä edes huvimielessä. Satunnaiset onnistumisen ja epäonnistumisen tunteet, joita automaatit tarjoavat, ovat myrkkyä analyyttiselle vedonlyönnille joka vaatii säälimätöntä itsekuria.

Olen kyllä itsekin pelannut hedelmäpelejä. Olin 90 luvun alussa töissä huoltoasemalla, jossa näitä pelejä oli tarjolla. Kun peliautomaatista otti ylhäältä kiinni ja kaatoi sen itseään päin lattialle (varovasti), niin lokerosta putosi ulos markka. Tämän markan sitten pelasin ja hävisin. Tuskin onnistuu enää? Jo siihen aikaan kovimmat tuulipukupelaajat vaihtoivat illassa 800 markkaa rahaa peleihin.

perjantai 27. helmikuuta 2009

Lyhyt historia rahasta ja kuinka pankit sen pilasivat

Kirjoituksessani Lama ja tennispallot suuntasin kritiikin pankkien suuntaan. Nykyinen talouskriisihän alkoi nimenomaan pankkien rahoituskriisinä. Mikä pankeissa on vikana? Mihin me pankkeja ylipäätään tarvitsemme?

Jotta kysymyksiin saisi vastauksia, pitää ensin miettiä rahan olemusta ja mitä raha oikein on, jotta voisimme ymmärtää pankkeja.
Oletetaan, että yhteiskunta on pieni kylä, esimerkiksi sellainen kuin Asterixissa. Kylässä harjoitetaan kolmea elinkeinoa: Leipuri, kalakauppias ja seppä. Kaikki kolme tarvitsevat toistensa palveluita. Leipuri leipoo leivän sepälle, seppä takoo saranat leipurin oveen vastapalveluksi. He käyvät keskenään vaihdantataloutta. Kaikilla kolmella on melko hyvä yhteisymmärrys siitä, kuinka palveluita vaihdetaan. Kahdella leivällä saa yhden kalan. Kolmella kalalla saa oven saranat jne. Vaihtoarvo muodostuu karkeasti siitä, kuinka paljon mikäkin vaatii työpanosta syntyäkseen. Tämä toimii hienosti jonkin aikaa. Jossain vaiheessa käy kuitenkin niin, että seppä tarvitsee kalan kalakauppiaalta, mutta kalakauppias ei juuri sillä hetkellä tarvitse sepältä mitään. Seppä kirjoittaa kalakauppiaalle lapun muistutukseksi että sai häneltä kalan. Tämä toistuu kolmen kalan verran. Kalakauppias voi sitten myöhemmin tarpeen tullen mennä sepälle teettämään uudet oven saranat näillä lapuilla. Ajan kuluessa kaikki kolme kokevat tämän lappujen kirjoittelun hankalaksi, joten seppä saa idean. Hän takoo 100 pronssikolikkoa ja jakaa ne tasan kolmen kesken. Kaikki sopivat, että yhdellä kolikolla saa kolme kalaa. Asia on kaikille selkeä, koska vaihtoarvot oli jo sovittuna. He ovat keksineet rahan. Raha toimii siis aikariippumattomana vaihdon välineenä ja objektiivisena arvon mittarina.

Kylä kasvaa. On leipuria, seppää, kalastajaa, kirvesmiestä, bardia jne. Muttei vielä pankkiiria. Tässä vaiheessa on selvää, että työpanokset eivät mene tasan.  Neptunus ei ole suotuisa, joten kalakauppias ei saa kalaa myyntiin. Hän tarvitsisi lainaa, jolla selvitä siihen asti kunnes kalaa taas saa. Kirvesmiehellä menee hyvin, kaikki haluavat rakentaa. Joillain on siis puutetta pronssikolikoista, toisilla taas yli omien tarpeiden. Ravintoloitsija tahtoisi laajentaa, mutta hänellä ei ole tarpeeksi kolikoita maksaakseen kirvesmiehelle. Hänen tarvitsisi lainata niitä joltain. Koska kylässä on henkilöitä joilla on ylimääräistä, niin ihmiset kiertävät heiltä kysymästä lainaa eri tarpeisiinsa. Koska kylä on sopuisa, kaikki toki lainaavat jos heillä vaan on ylimääräisiä pronssikolikoita. Ongelmaksi muodostuu, että kellään ei ole niin paljon ylimääräistä, jotta se riittäisi ravintoloitsijan tarpeisiin. Ravintoloitsija joutuu siksi lainaamaan useilta eri henkilöiltä.

Tässä vaiheessa kylän mustahattuinen parrakas kaveri, joka ei siihen mennessä ollut keksinyt mitään tähdellistä tekemistä, mutta jolla oli hyvä numeropää, sai loistavan idean.  Hän voisi lainata itselleen ihmisten kaikki ylimääräiset kolikot, joista hän sitten lainaa eteenpäin heille jotka sattuvat tarvitsemaan.  Jotta ihmiset suostuisivat tähän, lupasi hän maksaa jokaiselle hänelle lainaavalle pienen osan lainasummasta vuosittain. Kun tämä parrakas kaveri sitten lainaa eteenpäin kolikoita niitä tarvitseville, keksi hän pyytää tästä palvelusta vuosittaisen maksun joka olisi pieni osa lainasummasta, kuitenkin suurempi kuin mitä hän maksoi kun itse lainasi rahat. Pankki oli keksitty.
Tässä vaiheessa on jo selvää, että pankkien rooli on todella merkittävä ja keskeinen. Pankit ohjaavat resursseja (rahaa) sieltä missä on tarjontaa sinne missä on kysyntää. Voidaan sanoa, että pankit ovat eräänlaisia rahan meklareita. Toki pankkien syntyyn on muitakin syitä, mutta tämä on keskeisin.

Nykyinen pankkitoiminta onkin sitten hieman erilaista. Äskeisessä esimerkissämme pronssikolikoiden (rahan) määrä oli vakio. Sellaisessa mallissa tulee väistämättä eteen se ongelma, että rahan kysyntä ylittää tarjonnan. Koska tarjontaa (rahaa) ei voida lisätä kysynnän mukaan, niin rahan arvo nousee. Sellaista tilannetta kutsutaan deflaatioksi (onko se sitten huono asia, on kokonaan eri kysymys).
Nykyään monetaarinen järjestelmä on erilainen. Raha halutaan pitää sellaisena, että sitä ei kannata säilöä. Jos rahan määrä on vakio, niin sen arvo nousee kun tuotanto tehostuu. Optimaalinen tilanne joidenkin mielestä olisi, jos rahan määrä lisääntyy samassa tahdissa tuotannon kanssa, tai jopa hitusen nopeammin. Tilanne on ollut tällainen teollisuusmaissa lähes sadan vuoden ajan.

Seuraava kysymys on, että jos rahan määrä jatkuvasti kasvaa, niin kuka sitä tekee ja missä? Rahaa tehdään keskuspankeissa ja ”tavallisissa” pankeissa. Mekanismi jolla rahaa tehdään, kutsutaan luotonannoksi. Eli aina kun joku lainaa pankista rahaa, tämä raha luodaan tyhjästä samalla kun lainapaperit allekirjoitetaan. Pankilla ei ole näitä rahoja missään tilillä säilöttynä odottamassa, että jospa joku niitä lainaisi. Kuulostaako hullulta? No se sitähän se on. Yritetään tutkia, että mikä tässä on tarkoituksena?

Eiväthän pankit toki voi rahaa mielenmäärin painaa? Pankkitoiminta on tarkasti säänneltyä. Pankeilla on tiukat vakavaraisuussäännöt estämässä ylilyöntejä. Ajatus siitä, että rahaa luodaan luotonannossa, on sinänsä nerokas. Voidaan olettaa, että kun joku ottaa lainaa investoidakseen johonkin niin tuotanto kasvaa yhteiskunnassa. Näin se on pääpiirteissään toiminutkin, jopa yllättävän hyvin. Kun otetaan lainaa, pelin henkeen kuuluu, että laina maksetaan takaisin. On pankkien oman intressin mukaista valvoa, että lainanottaja pystyy tähän. Lainalle vaaditaan takuita. Lisäksi vakavaraisuussäännökset vaativat kuinka paljon pankkien taseessa pitää olla omaa pääomaa suhteessa uloslainaukseen. EU:n Basel II vakavaraisuussäännöksissä pyritään suhteuttamaan pankkien oman pääoman määrä luottojen riskeihin. Mitä suurempi riski, sitä suurempi oltava pankkien oma pääoma.

Mikä tässä sitten oikein mättää? Pankit ovat tiukassa valvonnassa. Kuinka he voivat aikaansaada kokonaisen laman aikaan? Näitä vakavaraisuussäännöksiä on jatkuvasti höllennetty. Pankit voivat jakaa luottoina yli kymmenkertaisesti oman pääoman. Eli jos pankilla on 1000 € omaa pääomaa (asiakkaiden talletuksia), he voivat taikoa sen 10000 euroksi ja jakaa sen ulos luottoina. Varsinainen pommi tulee siinä vaiheessa kun talouteen ilmestyy kupla (otan esimerkiksi tämän tennispallokupla josta kirjoitin aiemmin). Koska kenelläkään, ei pankeilla, yksityisillä tai viranomaisilla (rahoitustarkastajat) ole oikeasti mitään käsitystä riskitasoista, niin tennispallojen arvonnousu saa ihmiset ottamaan joukolla lainaa sijoittaakseen tennispalloihin. Pankit ovat tästä mielissään, koska tennispallojen arvonnousu parantaa pankkien vakavaraisuutta, jolloin pankit voivat myöntää yhä enemmän luottoa. Jos jollakin viisaalla pankkiirilla sattuu olemaan epäilys tennispallojen arvonousun kestävyydestä, voidaan luottojen riskit myydä eteenpäin ns. luottojohdannaisina. Näin riskit saadaan kätevästi pois pankkien taseesta, jolloin holtiton luototus voi jatkua.
Mitä sitten tapahtuu kun tennispallojen hinta romahtaa? Sen voi jokainen lukea lehdistä ja uutisista, koska juuri niin on taloudessa nyt käynyt.

”raha on liian arvokas asia jätettäväksi pankkiireille”

torstai 26. helmikuuta 2009

Kertoimet, Occamin partaveitsi ja joukkojen viisaus

Mainitsin aiemmassa kirjoituksessani, että omien kertoimien laskenta on epäkiitollista puuhaa. Asiaa voisi hieman perustella. Puhutaan kertoimista yleisesti, mutta esimerkkinä toimii jalkapallo.

Ainoa tapa voittaa vedonlyönnissä on pelata kertoimia joiden odotusarvo on positiivinen, siis ylikertoimia. Klassinen tapa on laskea omat arviot todennäköisyyksistä ja verrata niitä sitten vedonvälittäjän tarjoamiin kertoimiin.  Menetelmiä todennäköisyyksien määrittelyyn on useita. Yleisesti käytetään ns. voimalukujärjestelmää. Siinä joukkueille lasketaan keskinäiset voimasuhteet joista sitten tilastollisesti määritellään eri lopputuloksien jakaumat. Voimalukuja voidaan määritellä esimerkiksi shakista peräisin olevalla sovelletulla ELO-lukuun perustuvalla menetelmällä. Toinen suosittu lähestymistapa on käyttää maalimääriä pohjana ja laskea Poisson-jakaumalla todennäköisyyksiä. Myös Bayesin teoreemaan perustuvia laskentamalleja käytetään. En ala niitä sen edempää käymään nyt läpi, mutta yhteistä kaikille on, että pohjadatana käytetään joukkueiden aikaisempia suorituksia (voitot, tappiot ja maalimäärät).

Oletuksena siis on, että historiallinen data sisältää riittävästi informaatiota, jolla tulevaisuutta voidaan ennustaa. Todistetusti näin onkin, mutta menetelmien hienoista nimistä huolimatta ne ovat melko helppoja soveltaa. Lisäksi datamäärä, jota käsitellään on suhteellisen pientä. Tästä syystä lähes kaikki vedonvälittäjät sekä ”vakavammin” pelaavat käyttävät lähes identtisiä menetelmiä määritelmissään. On melko epärealistista kuvitella, että löytäisi jonkin menetelmän tai kaavan jota kukaan muu ei ole osannut soveltaa ja näin saavuttaa systemaattista etua.

On paljon tutkimuksia, joissa todetaan, että ennustamisen tarkkuus ei suinkaan parane tietomäärän lisääntyessä, se päinvastoin heikkenee. Syynä on se, että tietomäärän lisääntyessä lisääntyy myös täysin epäoleellisen tiedon määrä jolloin päätöksenteko monimutkaistuu. Occamin partaveitsen yksinkertaisuusperiaatteen mukaan ei tule olettaa enempää kuin on tarpeen. Useista oletuksista se ilmeinen on yleensä paras.
Kirjassa Freakonomics (Levitt, Dubner) on kirjoitus siitä, kuinka henkivakuutusten hinta laski selittämättömästi Yhdysvalloissa 1990-luvulla. Syyksi paljastui se, että ihmiset pääsivät helposti Internetistä vertailemaan henkivakuutusten hintoja. Hinnoitteluvirheet poistuivat. Tilanne on nykyisin sama vedonlyönnissä. Kerroinvertailusivustoja on lukemattomat määrät. Kaikkien vedonvälittäjien hinnat ovat vertailukelpoisia, eikä hinnoitteluvirheitä esiinny. Erot kertoimissa vedonvälittäjien kesken johtuvat suurimmaksi osaksi komissio-eroista.

Kirjassa The Wisdom of Crowds (Surowiecki) on esimerkkejä siitä, kuinka suuren joukon keskimääräinen arvio on huomattavasti tarkempi kuin jonkin yksittäisen “asiantuntijan”.  Klassinen ongelma, että kuinka monta pianonvirittäjää on Euroopassa, on sellainen jossa kollektiivinen äly on parhaimmillaan. Kukaan ei tiedä montako niitä on, mutta kaikilla on siitä hyvin hatara käsitys. Keskimääräinen tulos on hämmästyttävän tarkka. Oletuksena on, että ihmiset päätyvät ratkaisuun itsenäisesti ja heillä pitää olla jokin hatara käsitys aiheesta (tieto siitä, että mikä on piano ja missä on Eurooppa riittää mainiosti). Kuinka monta niitä sitten on? Ei hajuakaan. Veikkaan, että noin 2000.
Vedonlyöntipörssit ovat tällaisia kollektiivisen älyn mannekiineja. Valtaosa pelaajista häviää, mutta kollektiivinen äly asettaa kertoimet kohdilleen tehden tästä markkinasta hämmästyttävän tehokkaan. Jos jostain saa paremman kertoimen kohteelleen kuin pörsseistä, voi olla melko varma, että kyseessä on tuottava kohde.

Jos tämän luettuaan on valmis heittämään hanskat tiskiin, niin voin lohduttaa, että kyllä vedonlyöntimarkkinoilta edelleen löytyy tehottomuutta. Kohteiden kertoimet elävät koko ajan, joskus rajustikin. Tämä kertoo markkinoiden ”päättämättömyydestä”. Kaikki uusi tieto näkyy kertoimien liikkeessä kun markkinat niihin reagoivat. Hyvän vedonlyöjän tehtäväksi jää arvioida onko se yli- vai alireagointia. Sen päättely onkin enemmän joukkopsykologiaa kuin matematiikkaa. Hevosradoilla tunnetaan käsite ”follow the money”.  Lisäksi vuodesta toiseen vedonlyöntimarkkinoilla tavataan kollektiivisia vääristymiä (eng. bias).

tiistai 24. helmikuuta 2009

Treidaus käytännössä

Syvennymme tarkemmin esimerkin avulla jalkapallotreidaukseen. Kohteeksi otetaan UEFA cupin ottelu Dynamo Kiev – Valencia. Vedonlyöntikohde on yli/alle 1.5 maalia. Ideana on, että ennen ottelun alkua lyömme vetoa sen puolesta, että ottelussa tehdään yli 1.5 maalia. Heti kun ottelussa tehdään maali, kerroin laskee jolloin myymme vedon varmistaaksemme voiton riippumatta siitä kuinka ottelu etenee siitä eteenpäin.

Kerroin kohteelle yli 1.5 maalia on 1,4 ennen ottelun alkua. Sijoitamme siihen 100 €.

Tässä vaiheessa riski on 100 € ja mahdollinen voitto 40 €

Ensimmäinen maali tehdään ajassa 8 min, jolloin kerroin syöksyy alas. Nyt myymme vedon hintaan 1,1 ja panoksella 118 €. Näin olemme varmistaneet itsellemme 27 € voiton, kävi pelissä sitten miten tahansa.


Saattaa tuntua helpolta, eikö vain? Ostimme vedon halvalla ja myimme sen kalliilla, klassinen treidausliike. Oletuksena on, että markkinat ylireagoivat tapahtumiin (tässä tapauksessa tehtyyn maaliin) ja voimme rahastaa käyttäen hyväksi markkinoiden ylilyöntejä. Onkohan tosiaan niin? Tutkitaan tätä tapausta vähän tarkemmin.
Esimerkkitreidauksemme meni niin sanotusti nappiin. Mutta kokonaan toinen kysymys on se, että voiko tämä tuottaa pitkässä juoksussa?

Kyseessä oli UEFA cupin ottelu. UEFA cupissa maaleja tehdään keskimäärin 2,65/ottelu. Kun tämä on tiedossamme niin voimme helposti laskea Poisson-jakauman avulla todennäköisyyden sille, että ottelussa tehdään yli 1.5 maalia. Se on noin 74 %. Rajakertoimeksi muodostuu 1,36. Jos luotamme laskelmiin, niin 1,4 on juuri ja juuri ylikerroin. Ensimmäinen veto on siis pelattavuuden rajoilla. Ensimmäinen maali tehtiin 8 minuutin kohdalla. Nyt pitäisi sitten laskea, että mikä on oikea kerroin silloin. Sen laskeminen onkin hieman haastavampaa, pitää olla käytettävissä maaliaikatilastoa. Koska minulla on, niin käytetään sitä. Tilastot kertovat, että jos ensimmäinen maali tehdään ajassa 8 minuuttia, niin todennäköisyys sille, että jatkossakin tehdään maaleja (veto yli 1.5 maalia toteutuu) on 93 %. Oikea kerroin olisi 1,07.
Eli vetoa ei olisi missään nimessä kannattanut lyödä kiinni kertoimella 1,1. Parempi strategia olisi ollut lyödä kertoimella 1,1 vetoa jälleen sen PUOLESTA, että ottelu päättyy yli 1,5 maaliin. Vielä parempi olisi ollut jättää ensimmäinen veto kokonaan lyömättä koska sen odotusarvo oli niin huono.
Kuinka hienolta se treidaus vaikuttaakin, niin totuus on, että ylikertoimien lainalaisuudet pätevät yhtä lailla. Mielenkiintoista tässä oli se, että markkinat eivät suinkaan ylireagoineet tapahtumiin, ne alireagoivat. Syy lienee siinä, että tuhannet muut pelaajat yrittävät aivan samaa jolloin ”edge” poistuu.  Menestyäkseen pitää siis uida vastavirtaan.

Lay the Draw


Ehkä tunnetuin ja eniten pelatuin treidaus jalkapallossa on niin kutsuttu ”Lay the Draw” strategia. Siinä ennen ottelun alkua lyödään sen puolesta, että EI tule tasapeliä. Kun ottelussa tehdään maali, niin tasapelin kerroin nousee, jolloin sen puolesta lyödään vetoa ja varmistetaan voitto. Koska tätä pelataan paljon, on selvää, että tämäkin lähde on kuivunut. Ennen ottelun alkua tasapelin kerroin on usein niin korkea, ettei sitä kannata myydä. Jos ensimmäinen maali tehdään ottelun alkupuolella, niin kerroin nousee vain hiukan joka taas ei riitä voittoon. Jos sattuu niin, että altavastaaja tekee ensimmäisen maalin, tasapelin kerroin jopa laskee! Lisäksi on aina uhkana, että ottelu päätyy maalittomaan tasapeliin. Tähän suositellaan ”0-0 vakuutusta” eli lyödään pieni summa vetoa sen puolesta, että ottelu päätyy 0-0 jolla vältytään tappiolta. Jos tätä strategiaa pyörittelee paperilla, niin aika äkkiä huomaa ettei maksa vaivaa.
Sen sijaan kannattaa tässäkin uida vastavirtaan ja lyödä ottelussa vetoa tasapelin puolesta kun ensimmäinen pallo on mennyt sisään. Usein myös 0-0 kertoimet ovat liian pieniä todennäköisyyksiin nähden, koska sitä ylipelataan näissä ”vakuutusvedoissa” joten arvoa saattaa löytyä myös myymällä näitä.
En tahdo tässä tuomita treidausta millään muotoa, mutta helppoa se ei kuitenkaan ole. Treidata voi lukemattomin eri tavoin ja on melko ilmeistä, että ne yksinkertaisimmat strategiat ovat aina ylipelattuja=ei tuottavia.

Lama ja tennispallot

Maailmantalous on ajautunut tai on ajautumassa pahimpaan lamaan sitten edellisen laman. Nykyinen lama on aina se pahin. Niin tulee olemaan myös seuraava. Tämä lama poikkeaa myös kaikista aikaisimmista lamoista kuten kaikki muutkin lamat, että kukaan ei oikein osannut sitä ennustaa. Tarkennus: tokihan moni tämänkin ennusti, mutta ei niin, että siihen oltaisi jotenkin reagoitu. Muutenhan koko lama olisi vältetty ja ennustukset olisivat silti menneet pieleen.

Mutta mikä tämä tällainen lama oikein on ja miksi sellainen aina tulee odottamatta? Lamaahan kukaan ei halua joten eikä voitaisi vain päättää, että pois paha lama ja tuotantomekanismit taas käyntiin. Tämä äkkiseltään naiivilta kuulostava kommentti ei ehkä olekaan niin hölmö kun sitä tarkemmin miettii. Nykyinen lama (tai taantuma jos sitä siksi haluaa kutsua, käytän nyt kuitenkin termiä lama) kun ei ole seurausta mistään ”konkreettisesta”. Jos maailmasta uhkaa loppua öljy, kaasu, puhdas vesi, rauta, tomaatit tai jokin muu yhteiskunnassa välttämätön hyödyke, niin silloin tuotantoa on pakko maailmanlaajuisesti leikata josta seuraa tuottavuuden lasku ja sitä myötä lama. Nyt mikään näistä hyödykkeistä ei ole ihan heti loppumassa. Lama syntyy ihan muista syistä.

Oletetaan, että tennispallojen arvo yhtäkkiä nousee.  Ostat tennispallon tänään hintaan 1 € niin voit myydä sen kuukauden päästä 3 eurolla. sama jatkuu vuoden pari ja tennispallojen hinta on 20 € tietämillä. Tässä vaiheessa kaikki haluavat ostaa tennispalloja koska niiden hinta vain jatkaa nousuaan. Ne ovat loistavia sijoituskohteita. Perustetaan tennispallorahastoja. Niiden hinnasta käydään johdannaiskauppaa ja villit ekonomistit keksivät mitä mielikuvituksellisimpia rahoitusinstrumentteja spekuloidakseen tennispalloilla. Niin kauan kun tennispalloilla spekuloidaan ”omalla” rahalla, kaikki on hyvin. Jos tennispallojen hinnat yhtäkkiä romahtavat, niin osa on voittanut ja osa taas hävinnyt. Raha vain on valunut taskusta toiseen. Nollasummapelissä makrotalous ei voita tai häviä yhtään mitään koska rahan määrä pysyy vakiona.

Kun tähän yhtälöön lisätään pankit, on tuhon siemen kylvetty. Moni haluaa sijoittaa tennispalloihin vaikka ei varallisuutta olekaan. Silloin kävellään pankkiin ja otetaan lainaa tennispalloja varten. Lainan takuuksi tennispallot kelpaavat loistavasti. Pankit markkinoivat tennispallolainojaan aggressiivisesti ja ihmiset niitä myös ottavat rahan kiilto silmissään. Tässä vaiheessa on hyvä muistaa, että kun pankit lainaavat rahaa, ne lainaavat rahaa jota ei ole olemassakaan. Raha luodaan tyhjästä lainanottohetkellä (Fractional-reserve banking). Tällä tavalla pankit pumppaavat tennispallo-businekseen lisää rahaa tyhjästä ja hinnat sen kuin nousevat. Välitön seuraus tästä on, että kaikki osapuolet rikastuvat. Ylimääräistä rahaa käytetään sitten muuhunkin kulutukseen. Positiivinen kierre on valmis. Puhutaan nousukaudesta. Ongelma tässä on se, että oikea taloudellinen kasvu tapahtuu vain ja ainoastaan työn tehokkuutta jatkuvasti lisäämällä. Tennispallojen arvostuskupla kun ei lisää minkäänlaista tehokkuutta. Jossain vaiheessa tulee hetki, kun joku puristelee keltaista 200 € hintaista tennispalloa kädessään ja miettii, että mikäs tässä nyt oikein maksaa. Eihän tämä sovellu kuin tenniksen pelaamiseen. Tennispallojen hinnat romahtavat, pankit alaskirjaavat valtavat luottotappiot. Kaikki se ylimääräinen kulutus joka oli sidottu tennispallojen arvonnousuun romahtaa. Yksinkertaisesti sanottuna lottovoitto kulutettiin ennen kuin arvontaa oli edes suoritettu. Kuten kaikissa muissakin arvostuskuplissa kenenkään mieleen ei nousun huumassa edes juolahtanut kyseenalaistaa, että miksi niiden tennispallojen hinnat vain jatkavat nousuaan. Syyksi riittää, että kaikki muutkin niin uskovat.

Mikään nousukausi ei ole kestävällä pohjalla jos se perustuu ainoastaan jonkin objektin odotettavissa olevaan arvonnousuun. On aivan sama puhutaanko tennispalloista, kiinteistöstä, osakkeista jne. Kuten jo mainitsin, ainoa tapa lisätä yhteistä hyvää on lisätä työn tuottavuutta. Auton valmistukseen kuluu tänä päivänä huomattavasti vähemmän työtunteja kuin 30 vuotta sitten. Lopputuloksena on, että useammilla ihmisillä on tänään mahdollisuus hankkia omistukseensa auto kuin 30 vuotta sitten. Samaan aikaan tuotantomenetelmät ovat kehittyneet huomattavasti, joten perusauto on paljon edistyksellisempi kuin ennen. Tämän on mahdollistanut nimenomaan työn tuottavuuden lisääntyminen, ei tennispallot.

Kritiikin kärki kohdistuu tässä tapauksessa absurdiin raha- ja pankkijärjestelmään joka mahdollistaa tällaiset arvokuplat. Ihminen kun ei kuitenkaan tästä mitään opi. Historia on täynnä esimerkkejä vastaavanlaisista kuplista. Rahoitusta sinänsä tarvitaan aina, eikä siinä mitään pahaa. Mutta kun lainaa on maailmassa paljon enemmän kuin yhteistä varallisuutta, ei kaikki voi olla ihan kohdallaan?