perjantai 27. maaliskuuta 2009

Pienet kertoimet – suuret voitot

Koolla on väliä, etenkin kertoimen koolla kun vedonlyönnistä on kyse. Nyt tutustutaan tarkemmin siihen, löytyykö ylikertoimia helpommin pienistä vai suurista kertoimista ja kuinka kerroin vaikuttaa varianssiin.

Favourite-longshot bias eli suomeksi suosikki-altavastaaja harha, tai jotain sinnepäin on jo 1940-luvulla laukkaradoilla havaittu ilmiö. Sen mukaan vahvat ennakkosuosikit alipelataan ja altavastaajat vastaavasti ylipelataan. Eli suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että kannattaa pelata pienikertoimisia ennakkosuosikkeja jos haluaa voittaa. Onko niin?

Jos oikein muistan, niin Jorma Vuoksenmaan kirjassa Urheiluvedonlyönti opastettiin etenkin jalkapallossa hakemaan suurikertoimisia yllättäjiä mieluummin kuin vahvoja ennakkosuosikkeja. Tätä perusteltiin kahdella tapaa. Ensinnäkin suuret joukot pelaavat paljon ennakkosuosikkeja, joten kertoimet on pakko pitää matalina ettei vedonvälittäjä kärsisi tappiota. Toisekseen jalkapallo harvamaalisena pelinä on altis sattumille, jolloin heikompi joukkue voittaa yllättävän usein. Kuulostaa järkevältä, siirrytään siis faktoihin.

Tutkitaan noin 50 000 jalkapallo-ottelua. Lyödään sokkona vetoa kertoimien mukaan ja katsotaan palautusta. Kertoimet ovat vedonvälittäjien keskikertoimia vähän ennen kohteen sulkemista.

kertoimet välillä 1,1 - 1,3 palautus                   98 %
kertoimet välillä 1,3 - 1,7 palautus                   97 %
kertoimet välillä 4,0 - 7,0 palautus                   84 %
kertoimet välillä 7,0 - 13,0 palautus                68 %


Tästä havaitaan, että ennakkosuosikkien odotusarvo on lähellä voitollista, itse asiassa jos löisi sokkona vetoa kaikkien kotivoittojen puolesta kerroinvälillä 1,1 - 1,3 niin päätyisi jopa plussalle. Altavastaajien puolesta pelaaminen olisi taas todella tuhoisa strategia. Mistä tällainen johtuu?

Jos asetutaan vedonvälittäjän rooliin, on selitys helppo. Otetaan esimerkkiin jalkapallo-ottelu ja 1X2 veto. Kertoimet ovat

1                           X                          2

1,2                       5,5                       10,3

Vedonvälittäjän komissio, eli teoreettinen voitto on tässä esimerkissä 11 %. Vedonvälittäjä haluaa kuitenkin kohteesta itselleen voittoa oli lopputulos mikä hyvänsä. Eli kerroin pyritään asettamaan siten, että vetoja lyödään tasaisesti kertoimien mukaan kaikkiin kohteisiin. Jos kotivoittoa pelataan 1000 rahalla, niin vedonvälittäjän riski on 200 rahaa. Jos vierasvoittoa pelataan samalla summalla, on riski 9300 rahaa! Vedonvälittäjälle on ehdoton etu antaa suosikille suhteessa parempi kerroin kuin altavastaajalle.

Konsensusta sille, miksi altavastaajia systemaattisesti ylipelataan ei ole löytynyt. Minulla on siitä toki oma teoria. Lotto on pelinä surkea, palautus on 20 % luokkaa, silti sitä pelataan paljon. Muutaman euron panoksella voi voittaa miljoonan. Lottoa tuskin pelattaisiin käänteisenä, eli miljoonapanoksella voittaisi muutaman euron vaikkakin jälkimmäisessä olisi parempi odotusarvo. Ihmisen sisäänrakennettu "riskianalysaattori" on herkkä ääritapauksille, mutta sokea todennäköisyyksille.

Kumpaan panostat mieluummin?

A.      Sijoitat 1 € ja voitat 0,5 % todennäköisyydellä 100 €

B.      Sijoitat 100 € ja voitat 99 % todennäköisyydellä 2 €

Matemaattisesti tehtävä on helppo, vaihtoehto B tarjoaa paremman odotusarvon. Intuitiivisesti monet valitsevat silti vaihtoehdon A. Miksi näin?

Vaihtoehto A:ssa pahin mahdollinen menetys on 1 € ja paras mahdollinen voitto on 100 €. Vaihtoehto B:ssä pahin mahdollinen menetys on 100 € ja paras mahdollinen voitto 2 €. Näin selitettynä A kuulostaa paljon turvallisemmalta ja houkuttelevammalta vaihtoehdolta, joten se valitaan useammin. Samasta syystä pienet kertoimet ovat vedonlyönnissä jatkuvasti alipelattuja jolloin tämä harha (bias) muodostuu.

Suosikki-altavastaaja harhaa on tutkittu paljon, ilmiö on tuttu myös finanssimaailman puolelta ja lähes kaikissa tutkimuksissa ilmiö on havaittavissa. Ristiriitaisia, jopa päinvastaisia tuloksia on saatu Aasiasta ja Amerikkalaisista urheilulajeista. Näitä ristiriitoja voidaan selittää ainakin sillä, että näissä lajeissa lajit ja/tai vedonlyöntimuodot ovat usein sellaisia joissa vahvoja ennakkosuosikkeja on harvoin. Suosikki-altavastaaja harha esiintyy ainoastaan "varmoissa" kohteissa, joissa ennakkosuosikki on hyvin selvä. Jalkapallossa ja tenniksessä tämä on hyvin todettavissa.

Nyt moni saattaa ihmetellä kuinka on mahdollista, että tehokkaat markkinat eivät ole poistaneet tätä systemaattista harhaa vedonlyöntimarkkinoilta etenkin kun ilmiö on hyvin tunnettu. Kysymys on hyvä, vastausta tuskin kukaan tietää. Syyt ilmiölle ovat hyvin vahvat kuten tässä olen yrittänyt todistella ja kuinka moni onkaan kiroillut autossaan aamuruuhkassa kello 8:30, vaikka tietää hyvin, että puoli tuntia aikaisemmin tai myöhemmin olisi ollut parempi ajankohta töihin lähdölle. Silti sitä kökötetään ruuhkassa aamusta toiseen samaan aikaan. Systemaattinen virhe tämäkin.

Pienien kertoimien puolesta puhuu myös se, että ne tuottavat nopeammin tulosta. Oheisessa esimerkissä vertaan kahta 500 vedon sarjaa, toinen 1,16 kertoimella ja toinen 11,6 kertoimella. molempien odotusarvo on sama 1,05.





Pienemmän kertoimen käyrän varianssi on hyvin pientä, suuremman taas täysin sattumanvarainen. Suurilla kertoimilla 500 vetoa ei sano vielä yhtään mitään.

maanantai 23. maaliskuuta 2009

How things work – osa 1. FIAT-raha

Sain palautetta, että blogissani kuvatut käsitteet ovat monelle outoja, enkä selitä niitä tarpeeksi. Myönnän näin olevan ja asia korjattakoon.

Länsimaissa käytössä olevaa rahajärjestelmää kutsutaan nimellä FIAT-raha, tarkemmin FIAT-raha ilman reservivaatimusta. Rahan arvoa ei ole sidottu mihinkään kuten esimerkiksi kultakannassa, vaan se kelluu kysynnän ja tarjonnan mukana. Kierrossa olevan rahan määrästä päättävät keskuspankki ja yksityiset pankit. Keskuspankki lisää rahan määrää inflaatiotavoitteen mukaan ja yksityiset pankit loihtivat rahaa luotonannolla.

Keskuspankin toiminnasta ja yksityisten pankkien oikeudesta luoda rahaa on liikkeellä niin paljon salaliittoteorioita ja väärinkäsityksiä, että asiaa on hyvä selvittää. Etenkin USA:n keskuspankin synnystä ja toiminnasta on liikkeellä paljon kummallisia tarinoita joista jotkin sivuavat jopa Kennedyn murhaa.  Keskuspankin ”oikea” tehtävä on, kuten jo tässä tuli esiin, säädellä rahan määrää sekä stabilisoida taloutta. Keskuspankin vähemmän tunnettu, mutta ehkä kaikkein tärkein tehtävä on lisätä valtion varallisuutta ns. inflaatioverolla. Se ei ole mikään salaisuus, joten joudun tuottamaan salaliittolaisille pettymyksen. Keskuspankki voi tehdä rahaa usein tavoin: lainaamalla markkinoille, ostamalla valtion tai pankkien velkakirjoja (setelirahoitus), takaamalla lainoja jne. Tavallisin keino luoda rahaa on lainata sitä yksityisille pankeille, ohjauskorolla säädetään sen määrää.  Inflaatioveron mekanismi on yksinkertainen. Valtio tarvitsee rahaa taisteluhelikoptereihin, valtio lainaa rahaa keskuspankilta (1) ja ostaa ne helikopterit. Koska keskuspankki loi rahat lainahetkellä, niin kierrossa olevan rahan määrä lisääntyy samassa kun helikopterit maksetaan. Jos rahan kvantiteettiteoriaan on luottaminen, niin tämä uusi kiertoon päästetty raha aiheuttaa inflaatiota. Näin inflaatio syö valtion velkaa. Vielä suurempi hyöty saadaan jos valtio ostaa helikopterit suoraan setelirahoituksella, koska rahan liikkeellelaskija kerää hyödyn ennen inflaation puraisua. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää valtioiden rajaton elvytysinto – taatakseen inflaatioveron jatkumisen.

Kaikki raha saa siis alkunsa keskuspankista, mutta rahan tekeminen ei pääty tähän. Yksityiset pankit voivat lisätä kierrossa olevan rahan määrää luotonannolla (fractional-reserve banking). Mekanismi on usein väärin ymmärretty ja siitä keskustellaan vilkkaasti. Lyhyesti tämä tarkoittaa sitä, että jos pankilla on 100 rahaa omaa pääomaa voi pankki lainata ulos esim. 1500 rahaa riippuen vakavaraisuussäännöksistä. Tätä pankkien tapaa ”taikoa rahaa tyhjästä” kritisoidaan usein, asia ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen. Jos järjestelmä toimii niin kuin pitää, rahoja ei suinkaan luoda mielivaltaisesti tyhjästä. Kun pankki lainaa rahaa (joita sillä ei siis ole) perustuu lainaus lainanottajan takaisinmaksukykyyn, takauksiin ja luottamukseen. Voidaan kuvitella, että takaisinmaksukyky, luottamus ja takaukset ovat varallisuutta jonka pankki vaihtaa likvidiin muotoon eli rahaan. Hyvin toimiessaan (lue:niin pitkään kun lainat maksetaan takaisin) tällainen pankkijärjestelmä on hyvin dynaaminen.

Toinen usein väärinymmärretty asia on tämä koron käsite. Kaikki raha luodaan velasta, mutta rahaa korkojen maksamiseen ei luoda missään. Ainoa keino maksaa erääntyvät korot on ottaa lisää velkaa jolloin järjestelmä pysyy pystyssä ainoastaan niin pitkään kun uutta velkarahaa valuu järjestelmään jatkuvasti. Asia ei kuitenkaan mene ihan niin.

Oletetaan, että otat pankista lainaa 12 000 rahaa vuoden maksuajalla. Lainaa lyhennät 1 000 rahaa kuussa ja korkoihin menee 100 rahaa kuussa. Rahaa luotiin alussa 12 000 ja takaisin pitäisi maksaa 13200. Tulosi eivät riitä enää korkojen maksuun, joten saat extratyötä siitä pankista josta lainasit rahat. pankki maksaa palkkaa sinulle 100 rahaa kuussa, josta sitten tunnollisesti maksat lainan korot kerran kuussa. Tämä 100 rahaa sitten pomppii edestakaisin sinun ja pankin välillä kunnes laina on maksettu. Rahoja korkoihin ei tarvinnut lainata mistään. Yksinkertaisuuden vuoksi otin esimerkkiin saman pankin kuin mistä rahat lainattiin. Oikeasti sillä ei ole merkitystä mistä nämä rahat tienattiin.

FIAT-rahajärjestelmän suurin heikkous on vallan kerääntyminen pienelle joukolle, pahimmassa tapauksessa yhdelle ihmiselle (2). Alan Greenspan piti vuosikausia keskuspankin korkoja liian alhaalla, huomattavasti markkinakorkoja alemmalla tasolla. Halpa raha kanavoituu helposti virheinvestointeihin ja arvostuskupliin. Hintojen noustessa pankkien vakavaraisuussäännökset lasketaan pieleen, koska ne perustuvat ylihinnoiteltuihin omaisuuseriin kuten kiinteistöihin. Nousukaudella vakavaraisuussäädökset koetaan rasitteeksi, jolloin ne kierretään mm. shadow bankingillä jotka ovat (olivat) valvonnan ulkopuolella mutta siltikin legitiimejä luotottajia. Eli kyse ei ole mistään salaliitosta vaan ainoastaan vikaherkästä järjestelmästä. Nimi FIAT todellakin tekee tässä oikeutta.
(1) Valtio ei lainaa suoraan keskuspankilta, mutta kirjoitan niin yksinkertaistaakseni esimerkkiä

(2) Vallan keskittymisen suurin riski ei ole korruptiossa, vaan siinä, että pätemättömyyden taso ei säästä ketään.

torstai 19. maaliskuuta 2009

Miten palkka muodostuu

Kun kävelet leipuriin ja ostat sieltä leivän, niin leivän hinta muodostuu siitä työpanoksesta mikä leivän valmistamiseen kuluu. Ensiksi tulee mieleen leivontaan käytetty aika. Leivontaan tarvitaan raaka-aineita. Raaka-aineiden kerääminen, jalostaminen ja kuljettaminen vaativat myös työpanosta. Leipomiseen tarvitaan työkaluja, tilat, energiaa ym. Kaikkien näiden mahdollistaminen on vaatinut työpanosta. Työpanokset jakautuvat leivän hintaan eri tavoin. Leipomotilat valmistetaan vain kerran, joten mitä enemmän leipiä leivotaan, sitä vähemmän työpanosta kuluu per leipä. Se, että leivän hinta ei kaikkialla ole sama, johtuu siitä että työpanoksen hinta vaihtelee. Usein puhutaan siitä, että hinta muodostuu kysynnän ja tarjonnan mukaan. Näin onkin, mutta se olettama sisältyy tähän työpanokseen.

Jos esimerkiksi kyseisen leipurin leivät ovat hyvin suosittuja, on leipurilla mahdollisuus nostaa hintoja. Leipurin leivät ovat kuitenkin ihan tavallisia leipiä, joten melko pian tulee toinen leipuri tarjoamaan vastaavia leipiä edullisemmin. Ensimmäinen leipuri vastaa tähän leipomalla maukkaampia leipiä tekniikalla, jonka vain yksi hänen työntekijöistään hallitsee. Näin ensimmäinen leipuri voi pitää jatkossakin korkeampia hintoja pysyen kilpailussa mukana. Maukkaiden leipien valmistamisen hallitseva työntekijä voi myös nostaa omaa korvaustaan, koska hänen työpanostaan ei voida korvata. Molemmat leipurit ovat nyt erikoistuneet. Eli lisääntyvä kysyntä lisää tarjontaa, hinta nousee vasta sitten kun tarjontaa ei enää voida lisätä ilman, että työpanosta lisätään.

Tähän on pakko vielä mainita, että myös niukkuushyödykkeiden hinta määräytyy niiden loppukulutushyödykkeeksi saattamiseksi vaatiman työpanoksen mukaan. Beluga on Kallen kaviaaria arvokkaampaa siksi, että sen saaminen paahtoleivän päälle vaatii enemmän työpanosta. Tässä kohtaa pitää tehdä ero määrällisen ja laadullisen työpanoksen välille. Miestyötunteja Belugan saaminen ruokapöytään ei välttämättä vaadi Kalle kaviaaria enempää, voi vaatia jopa vähemmän. Mutta työ on vaikeampaa jo pelkästään maantieteellisistä syistä ja sammen harvinaisuudesta johtuen. Kaviaarin hinta tule nousemaan niin pitkään kunnes viimeinen sampi on kalastettu ylös. Sammen harvetessa jokainen kalastettu sampi on edellistä kovemman työn takana. Kun sammet loppuvat, on työn määrä ja hinta ääretön.

Edellinen toimi johdatuksena sille, että miten palkka muodostuu. Miksi lääkäri tienaa enemmän kuin bussikuski? Palkkaeroja ei voida selittää sen mukaan kuinka tärkeää työ on. Markkinataloudessa kaikki työ on oletusarvoisesti yhtä tärkeää (ihan oikeasti). Kuvitelkaa maailma ilman jätekuskeja, ei onnistu. Mutta maailma ilman yliopiston päivystävää dosenttia on hyvinkin helppo mieltää. Joten työn tärkeys ei riitä selittämään palkkaeroja.

Joskus puhutaan, että sille joka ”tuo rahaa taloon” maksettaisiin parhaiten. Tämän analogian mukaan Stockmannin kassat tienaisivat ruhtinaallisesti. Hieman parempi arvaus on, että työn arvostus ja vaativuus korreloisi jotenkin palkan kanssa. Sairaanhoitajan tai lastentarhan opettajan työt ovat arvostettuja, vaativia ja vastuullisia mutta palkat eivät ole häävejä. Miksi? Siksi, että ne ovat helposti korvattavissa.

Markkinataloudessa palkka määräytyy tehtävään palkatun henkilön korvattavuuden mukaan. It-firmoissa myyjille maksetaan pääsääntöisesti paremmin kuin koodaajille. Voidaan olettaa, että molempia on markkinoilta saatavissa yhtä helposti. Koodaajan taidot ovat todennettavissa heti, myyjä voi palloilla jopa vuoden ennen kuin todelliset kyvyt tulevat esiin. Hyvästä myyjästä kannattaa siksi pitää kiinni. Eli myyjä on koodaajaa työläämmin korvattavissa. Vastaavia esimerkkejä voisi luetella loputtomiin, lopputuloksen ollessa (lähes)aina sama. Joskus se voi vaatia jonkin verran päättelyä. Ammattiliitot tekevät työntekijöistä ”keinotekoisesti” korvaamattomia, esimerkkinä paperityöntekijät ja lentäjät, myös työmarkkinoiden hitaus ja joustamattomuus saattaa joskus hämärtää tätä palkka=korvaamattomuus teoriaa.

Tämä(kään) teoria ei ole täydellinen. Olen miettinyt pääni puhki, että miksi jotkin alat ovat hyvin tai erittäin hyvin palkattuja, vaikka työ on helppoa ja korvaavaa pätevää työvoimaa olisi yllin kyllin saatavilla. Otetaan esimerkiksi pankkien analyytikot. Analyytikon tehtävänä on arvioida eri tekijöiden vaikutusta pörssikursseihin. Jostain syystä analyytikot ovat vielä erikoistuneet tietyn alan yhtiöihin. Analyytikko voi ennustaa osakkeen arvon joko nousevan tai laskevan. Ennustus osuu oikeaan joka toinen kerta. Onnistuneen/epäonnistuneen ennustuksen jälkeen analyytikko selventää, että miksi kävi näin. Selvennyksen hän lukee suoraan Bloombergin sivuilta. Analyytikko ei voi koskaan epäonnistua työssään. Jostain syystä heille kuitenkin maksetaan erinomaista palkkaa työstä josta kuka tahansa suoriutuisi. Lisäksi tällaisen työn tarpeellisuudesta voidaan olla eri mieltä.

Vielä suurempi ihmetyksen aihe on suurten pörssiyritysten johtajat. Heidän palkkionsa ovat satumaiset. Ei kai kukaan vakavissaan kuvittele, että yritysten johtoon ei saada pätevää väkeä, ellei heille makseta miljoonia ja taas miljoonia. Lisäksi epäilen ylipäänsä yritysjohdon osuutta yrityksen menestymiseen. Tokihan sillä on merkitystä että millaisia päätöksiä tehdään, mutta päätökset ovat sellaisia, ettei huippujohtaja osaa niitä sen paremmin tehdä kuin kukaan muukaan.  Joko pitää tehdä aivan triviaaleja päätöksiä joihin pystyy kuka tahansa, tai sitten päätös pitää tehdä ”vaistoihinsa” luottaen eli tuurilla, siihenkin pystyy kuka tahansa. Nousukaudella menestyvät kaikki, laskukaudella ei menesty kukaan. Valtavirrasta poikkeavat seilaavat tuurilla. Jokainen joka on lukenut esimerkiksi Jack Welchin opuksia, joutuu toteamaan, että hänen ”menestysreseptinsä” eivät juuri eroa Hartolalaisen kyläkauppiaan perityistä opeista.

Onko tämä kateellisuutta? Kyllä tämä on juuri sitä ja sinunkin kuuluisi olla kateellinen. Se, että yritys maksaa liikkeenjohdon konsultille siitä, että hän osaa kravattisolmun sekä muutaman business-fraasin on osa tätä työpanosta joka sisältyy tuotteen hintaan. Siitä maksamme me kaikki.

En keksi mitään muuta syytä tällaisiin kummallisuuksiin, kuin että kyseessä on systemaattinen virhe (eng. bias). Kollektiivisesti uskotaan, että sillä on oikeasti jotain väliä, kuka istuu yrityksen toimitusjohtajan pallilla. Tämä saa aikaan arvostusharhan joka näkyy sitten palkoissa. Näistä systemaattisista virheistä kerron enemmän vedonlyöntiartikkeleissani.

torstai 12. maaliskuuta 2009

Vapaan markkinatalouden loppu – vai kenen se oli?

Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) tekemän arvo- ja asennetutkimuksen mukaan täysin vapaa markkinatalous saa kansalaisilta jyrkän tuomion. Täysin vapaata markkinataloutta pidetään myös nykyisen talouskriisin aiheuttajana samaisen tutkimuksen mukaan.

Vapaata markkinataloutta on paha mennä syyttämään, koska sitä ei sellaisenaan missään sovelleta. Kaikki länsimaiset taloudet ovat sekatalouksia, jotka sisältävät kapitalistisia ja sosialistisia piirteitä. Sekataloudessa on epäterveitä piirteitä, jotka saavat aikaan erilaisia ei-toivottuja ilmiöitä. Puhdas markkinatalous tai sosialismi ei kärsi ”omatekoisista” talouskriiseistä.

Valtiot (ei markkinatalous) luopuivat kommoditeettirahasta ja perustivat keskuspankit rahoittaakseen omia kulujaan yksinkertaisesti painamalla rahaa. Tämä aiheuttaa inflaatiota, joka on ”hiljainen vero” valtiolle. Keskuspankki painaa rahaa valtion kassaan, valtio rahoittaa sillä hankkeensa ja tulee samalla laittaneeksi uunituoreet rahat kiertoon. Kiertoon lisätty raha inflatoituu vähitellen, joten liikkeellelaskija=valtio sai hyödyn itselleen, jonka kansalaiset maksavat rahanarvon alentumisella. Keskuspankit ovat valtiollisen intressin piirissä, vapaassa markkinataloudessa ei keskuspankilla ole asemaa. Mukavampaahan rahaa on taikoa, kuin kerätä ne veronmaksajilta suoraan.  Inflaatiovero on myös syynä aivan järjettömään elvytysintoon talouskriiseissä. Deflaatiossa ei valtio saa tuloja. Deflaatio ei ole markkinatalouden vihollinen, mutta valtiontalouden vihollinen se on. Valtio on myös suuri lainaaja yksityisiltä pankeilta, joten on valtion etu, että pankit pystyvät lainaa helposti myöntämään. Älytön pankkimatematiikka onkin varmaan suurin yksittäinen syy talouskriiseihin.

Pekka tallettaa 100 € pankkiin ja pankki lainaa siitä 50€ Mikolle. Pekka suunnittelee taloutensa ikään kuin hänellä edelleen olisi se 100 €, koska se on milloin tahansa hänen nostettavissaan. Myös Mikko suunnittelee taloutensa sen mukaan, että hänellä on 50 € käytettävissään. Rahaa on oikeasti 100 €, mutta talous toimii sen mukaan kuin sitä olisi 150 €, vaikka mitään ei ole säästetty tai tuotettu.  Oikea maailma on vielä raadollisempi, koska pankit lainaavat ulos talletetun summan moninkertaisesti. Näin he voivat tehdä, koska keskuspankki takaa likviditeetin Bank run tilanteessa. Eli valtioiden sääntelemä (suojaama) pankkipolitiikka altistaa talouskuplille, luoden valheellisen varallisuudentunteen joka johtaa virheinvestointeihin. Näitä ylilyöntejä yritetään sitten estää epäonnistuneilla vakavaraisuussäännöksillä. Huonoa sääntelyä yritetään paikata lisäämällä huonoa sääntelyä. Vapaassa markkinataloudessa ei kenelläkään ole monopolia rahan luomiseen.

Nykyisen talouskriisin lähtölaskenta alkoi ihan konkreettisesti valtion sääntelyllä. Yhdysvaltalaiset asuntolainoja rahoittavat yhtiöt Fannie Mae ja Freddie Mac perustettiin valtion toimesta toteuttamaan amerikkalaista unelmaa, eli omaa asuntoa kaikille, oli varaa tai ei. Pankkeja uhattiin jopa syrjintäsakoilla, elleivät he lainanneet rahaa maksukyvyttömille (Community Reinvestment  Act). Ei aivan täytä vapaan markkinatalouden tunnusmerkkejä tämäkään. Toki on niin, että lainojen jälleenmyynti, luottoluokitusten uudelleenreittaus, massiiviset johdannaisviritelmät jne. oli puhdasta markkinataloutta ahneimmillaan, mutta sääntely antoi siihen tilaisuuden. USAn keskuspankki FED heivasi Alan Greenspanin johdolla lisää vettä myllyyn pitämällä korot keinotekoisen alhaalla. Osoittaa huonoa harkintakykyä syyttää vapaata markkinataloutta jos rahamarkkinoiden vahvin ase (keskuspankin korkopolitiikka) on käytännössä yhden miehen käsissä. Koska vapaa markkinatalous tunnustaa ihmisen ahneuden, eliminoi se sen haitat parhaansa mukaan. Suunnitelmatalous taas ei tätä tunnusta, joten sekatalous mahdollistaa kaikki ikävät lieveilmiöt yhdistämällä molempien huonot puolet.

Tieto siitä, että jotain toimialaa (pankkeja) suojellaan valtion toimesta, johtaa sellaiseen riskinottoon, jota vapaassa markkinataloudessa ei koskaan otettaisi. Vapaassa markkinataloudessa pankkien konkurssi ei eroaisi minkään muun toimialan konkurssista. Nyt pankkien konkurssisuoja yhdistettynä kuluttajien talletussuojaan asettaa ne melko erikoiseen asemaan, joka ei todellakaan olisi vapaassa markkinataloudessa mahdollinen. Nyt olemme ajaneet pankit sellaiseen erikoisasemaan, ettei niitä uskalleta päästää konkurssiin. Epätoivoiset pelastusyritykset pidentävät taantumaa yli ”luonnollisen”. Talouskasvu ei pääse käyntiin, koska pahoin tulehtuneet pankit ovat sen esteenä. Mutta kaataakaan niitä ei voi?

En ymmärrä kuinka kukaan voi vakavissaan edes ehdottaa säänneltyä markkinataloutta suojellakseen sitä omilta virheiltään. Silloin pätee olettamus, että poliitikot ja byrokraatit tietävät markkinoita paremmin kuinka resursseja kohdennetaan. Konkurssikypsän autoteollisuuden tukeminen verorahoilla on loistava esimerkki järjettömästä toiminnasta. Jos GM tarvitsee bailout-rahaa 30 Mrd, niin mitä jos ne annettaisiin suoraan työntekijöille ja päästettäisiin firma ansaittuun lepoon?  GM työllistää 300000 ihmistä, se tekisi 100000 taalaa työntekijää kohden. Olisi toki epäreilua jakaa rahaa joillekin, toisten jäädessä ilman, mutta tästä on kyse.

Valtiovallan puuttuminen talouteen on mielestäni perusteltua silloin, jos se tehdään esimerkiksi ilmastollisista syistä. Valtiovallan tehtäviin kuuluu asettaa säädöksiä joissa rajoitetaan esimerkiksi hiilidioksidipäästöjä. Vapaa markkinatalous ei sitä itse rajoita, ellei kuluttaja ole valmis siitä vapaaehtoisesti maksamaan. Metsään mennään silloin jos valtiovalta puuttuu talouteen fiskaalisella stimuloinnilla kuten verohelpotuksin, koska sellainen mahdollistaa väärinkäytökset ja sitä kautta virheinvestoinnit.

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Varianssin hallinta vedonlyönnissä

Vedonlyönnin suurimpia haasteita on varianssin hallinta sekä sen ymmärtäminen. Mistä voi tietää, perustuvatko voitot/tappiot tuurin vai taitoon?  Kuinka pitkä voittoputki antaa varmuuden, että ollaan oikealla tiellä?

Varmuudella ei mistään, kuuluu matemaattisesti oikea vastaus. Mutta varianssia voi matemaattisesti tarkastella ja antaa todennäköisyyksiä sille, mikä on sattuman/taidon osuus. Puhutaan pitkästä juoksusta. Pitkä juoksu on se juoksu, jolloin suurten lukujen laki alkaa vaikuttaa. Kuinka pitkälle pitää juosta?

Heitetään kolikkoa 100 kertaa. Klaavan odotusarvo on 0,5. Eli klaava tulee keskimäärin joka toinen kerta. 100 heiton jälkeen klaavoja tulikin 60. Mikä on todennäköisyys, että näin tapahtui? Asiaa voidaan tarkastella binomijakauman avulla. Se on odotusarvon normaalijakauma (näin lyhyesti). Oheisessa kaaviossa on Excelillä laskettu todennäköisyyksiä binomijakaumalla sille, että 100 heiton sarjassa tulee ainakin x kappaletta klaavaa. Siitä voimme todeta, että todennäköisyys 60 klaavalle on alle 2 %. Eli jos heitämme 1000 kertaa 100 heiton sarjaa kolikoilla, niin vajaassa 20 sarjassa saadaan ainakin 60 klaavaa. Melko epätodennäköistä, mutta edelleen mahdollisuuksien rajoissa.

[caption id="attachment_37" align="alignnone" width="300" caption="Yli x klaavaa 100 kolikonheittoa"][/caption]

Johtopäätelmä on, että 100 heiton sarja ei vielä todista tarpeeksi, koska emme tyydy tähän 2 prosenttiin. Klaavoja tuli 20 % yli odotusarvon vajaan 2 % todennäköisyydellä. Juoksun pitää siis olla pitempi. Pidetään suhteet samana, mutta lisätään toistoja. Heitetään kolikkoa 500 kertaa. Mikä on todennäköisyys sille, että klaavoja tulee 300? Todennäköisyys >300 klaavalle 500 heiton sarjassa on 0,0003 %. Kun lisäsimme juoksun pituutta viisinkertaiseksi, lisääntyi varmuutemme 6000kertaiseksi!

[caption id="attachment_38" align="alignnone" width="300" caption="Yli x klaavaa 500 kolikonheittoa"][/caption]

Karkea johtopäätös tästä on se, että noin 500 vedon jälkeen voimme olla melko varmoja kyvyistämme. Johtopäätös on karkea siksi, että kerroin vaikuttaa paljon. Mitä isompi kerroin, sen suurempi otos tarvitaan. Jos kerroin on 500, niin 500 otos kertoo täsmälleen yhtä paljon kuin yksi ainoa kolikonheitto. Lisäksi pelattujen pelien pitää olla kertoimiltaan ja mielellään myös tyypiltään yhteneväisiä.

Oletetaan, että pelataan 500 kappaletta jalkapallon U/O 2,5 vetoja. Kertoimet liikkuvat 2 molemmin puolin. Kuinka voimme soveltaa äsken oppimaamme tähän?
Ensimmäiseksi lasketaan kaikkien pelattujen pelien kertoimien keskiarvo. Kerroinkeskiarvoksi muodostuu 1,9 joka vastaa hyvin todellisuutta. Vedonvälittäjän mielestä emme saisi voittaa ainakaan enempää kuin 1 - (  1 / 1 , 9 ) = 47 % peleistämme. Olemme kuitenkin voittaneet 285 peliä, eli 57 %. Taitoa vai sattumaa?  Excel auki ja kaivetaan esiin funktio BINOMDIST. Annetaan funktiolle arvot:

=1-BINOMDIST(285;500;0,47;TRUE)

Arvoksi saadaan 0,0003 %, joka on siis todennäköisyys sille, että tulokseen päästiin puhtaalla onnella jos keskimääräinen todennäköisyys vedoille on 0,47 (vedonvälittäjän mielestä sen pitäisi olla vieläkin pienempi, kun komissio huomioidaan). Toisin sanoen voimme olla hyvin luottavaisia sille, että keskimääräinen todennäköisyys vetojen osumiselle on yli tuon 0,47.

Huomionarvoista on se, että pelikassan arvonkehitys ei välttämättä anna luotettavaa kuvaa kertoimien ”oikeellisuudesta”. Pelikassa voi hyvin olla miinuksella/plussalla virheellisestä panostuksesta johtuen, vaikka kertoimet olisivatkin ylikertoimia.

maanantai 9. maaliskuuta 2009

Filosofista jorinaa rahasta

Maailmaa ei paranneta filosofisella jorinalla, mutta ajatuksella on kiva leikkiä. Talouskriisistä syytetään ahneita pankkiireja. Ahneiden ihmisten käsittämätön ”kaikki mulle heti” mentaliteetti on tullut tiensä päähän. Joku voi nähdä tämän kriisin hyvänä asiana, koska se palauttaa nämä ahneet ruotuun. Ei se mitään vaikka kaikki kärsivät, kunhan ahneet saavat opetuksensa. Keitä nämä ahneet sitten ovat? Ahneita ovat ihmiset, eli me kaikki yhdessä. Markkinatalous (vapaa sellainen) on siksi paras talousjärjestelmä, koska se tunnustaa ihmisen ahneuden ja muuttaa ahneuden talouskasvuksi josta me kaikki hyödymme. Aina välillä joku pysähtyy kysymään, että pitääkö talouden aina vaan kasvaa? Niin kauan kuin ihminen tahtoo aina vähän enemmän ja vähemmällä vaivalla, niin talous jatkaa kasvuaan. Ei se muuksi tule muuttumaan.

Talouskasvua voidaan kritisoida ympäristön kannalta ihan oikeutetusti. Talouskasvu perustuu suureksi osaksi jatkuvaan luonnonvarojen riistoon. Olen tässä kuitenkin optimisti uskoen, että talouskasvu voi olla kestävää ilman luonnonvarojen jatkuvaa riistoa. Talouskasvu ei johdu pelkästään tuotannon absoluuttisesta määrästä, vaan myös tuotannon tehostaminen tuo kasvua. Niin kauan kun on olemassa ihmisiä, joilla ei vielä ole televisiota, mutta haluaisivat sellaisen, perustuu kasvu luonnonvarojen riistoon. Toisaalta, nykyaikaiseen televisioon menee huomattavasti vähemmän raaka-aineita kuin 15 vuotta sitten. Taloudellinen kasvu on saatu aikaan uusilla teknisillä ratkaisuilla ja kierrätettävillä materiaaleilla. Lopputulos on kuitenkin ”enemmän” kuin ennen. Kun autotehtaat kehittelevät uusia, aiempaa vähemmän kuluttavia mallejaan käyttäen enenevissä määrin kierrätysmateriaaleja, mahdollistaa tuotannon tehostuminen eli tässä tapauksessa jalostusaste talouskasvun.

Takaisin pankkikriisiin. Koska ihminen on mikä on, niin on turha yrittää kehittää sääntelyä tai jotain muuta suitsemiskeinoa ja toivoa, että hän ehkä jonain päivinä muuttuisi. Samasta syystä on turha syyllistää ahneita pankkiireja talouskriisistä.  He loivat rahaa tyhjästä, koska näin oli mahdollista tehdä olemassa olevan järjestelmän puitteissa. Syy ei siis ollut sääntelyn puute, vaan sääntely itsessään mahdollisti tämän.

Sanotaan, että toimiakseen markkinatalous vaatii loukkaamattoman oikeuden yksityisomaisuuteen sekä mahdollisuuden vapaaseen kilpailuun. Tähän lisäisin vielä rahan suvereniteetin. Jos hyödykkeiden hinta muodostuu kysynnän ja tarjonnan tasapainosta, niin rahan arvon tulee olla vakaa ja kaikkien osapuolien tunnustama. Jos jollekin osapuolelle annetaan erillinen oikeus rahan luontiin (keskuspankit, pankit) kysynnän ja tarjonnan mukaan (FIAT-raha), muuttuu järjestelmä epävakaaksi mahdollistaen talouden syklit ja ylilyönnit. Aina kun jokin taho saa etuoikeuden, käytetään sitä väärin ennemmin tai myöhemmin. Rahan tarkoitus on olla väline, jolla käyttöarvoltaan erilaisia hyödykkeitä voidaan yhteiskunnassa keskenään vaihdella. Mitä vakaampi ja luotetumpi tämä väline on, sen tehokkaammin markkinat toimivat. Rahalla itsellään ei saisi olla minkäänlaista itseisarvoa, se ei ole hyödyke jonka määrän lisääminen lisäisi talouskasvua. Rahan määrän ja sitä myötä sen arvon vaihtelua ei saisi tapahtua ilman konkreettista ärsykettä. Konkreettinen ärsyke on esimerkiksi öljyvarastojen väheneminen, joka nostaa öljyn hintaa kysynnän ollessa vakio. Tuotannon tehostumisesta johtuva kehitys luo ärsykkeen joka laskee tuotteen hintaa. Taloudellinen kasvun pitäisi siis näkyä rahan arvon kasvuna eli deflaationa.  Jos jollakin on erillinen oikeus luoda itse näitä välineitä (rahaa) ja käyttää niitä ostaakseen hyödykkeitä, on kyseessä varkaus, eli rikos yksityisomaisuutta kohtaan. Huomionarvoista on, että valtiot käyttävät tätä etuoikeuttaan rahan luomiseen rahoittaakseen hankkeita (mm. sotia) inflaation kautta.

Rivien välistä voi lukea, että pidän kultakantaa parempana ratkaisuna kuin nykyistä FIAT-rahaa. Näin onkin, teollinen vallankumous tapahtui kultakannan alla deflaation voimin. Kultakanta sellaisenaan on melko keinotekoinen ja puutteellinen järjestelmä ihan käytännön syistä ja puheita sen palauttamisesta voidaan pitää puhtaana utopiana. Idea siitä, että rahan määrä sidotaan johonkin ”pysyvään” on kyllä oikea, mikä se sitten onkaan.

lauantai 7. maaliskuuta 2009

The Peter Principle vs Lex Nokia

Lex Nokiasta kohistaan nyt siihen malliin, että se vaatii minultakin ehdottoman epäpätevää kommentointia. Mistä tässä kohutussa urkintalaissa oikein on kysymys? Joskus vuonna 2001 Nokia epäili työntekijöidensä vuotavan tietoa Oululaiselle Microcell-yritykselle joka valmisti puhelimia tai niiden osia Nokian kilpailijoille. Nokia alkoi kerätä työntekijöiden sähköpostiliikenteen tunnistetietoja ja luovutti ne viranomaisille tutkittavaksi. Tapauksen johdosta alettiin selvittää oliko Nokia syyllistynyt viestintärikokseen. Nyt asiasta valmistellaan lakia ja asiaan kuuluu, että asiasta vähiten tietävät pitävät eniten ääntä. Siis kerättiin sähköpostiliikenteen tunnistetietoja?


Tunnistetieto sisältää seuraavat tiedot
:
-sähköpostin lähettäjä (nimi, ip-osoite)
-vastaanottaja tai vastaanottajat
-reititystiedot (palvelimet)
-ajankohta
-viestin koko
-tieto viestin muodosta (text,html)

Tunnistetiedoista käy myös ilmi viestin otsikko, mutta en tiedä kuuluuko se nyt tämän lain piiriin vai luetaanko se sisällöksi. Kuitenkaan itse viestin sisällön lukemiseen laki ei anna valtuuksia.
Nyt sitten kaikenmaailman oikeusoppineet väittävät tämän lain rikkovan perustuslakia, vähentävän yksilön oikeusturvaa, tuovan heinäsirkkaparvia ja muuta ikävää. Äänessä olevat, olivatpa he sitten lain puolesta tai vastaan, ovat ehdottomasti oman pätemättömyytensä tasolla (The Peter Principle).  Ensinnäkin, mitä iloa pelkistä tunnistetiedoista on kenellekään? Mitä haittaa siitä on työntekijälle tai hänen oikeusturvalleen, että joku seuraa näitä tunnistetietoja yrityksen viestinnässä? Jos Helsingin Sanomiin on uskominen, niin useat oikeusoppineet jopa epäilevät, että sähköpostin tunnistetietojen tarkkailulla ei pystytä estämään yrityssalaisuuksien vuotamista. Ihanko totta? Mistä ihmeestä näitä sikiää?

Toisekseen kaikki tämä vouhotus on turhaa, koska työnantajat seuraavat näitä tunnistetietoja joka tapauksessa, lain siunauksella tai ilman. Esimerkiksi Microsoftin Exchange-palvelin on hyvin yleinen sähköpostipalvelin yritysmaailmassa. Tuote on peräisin Yhdysvalloista jossa työntekijöiden valvonta on yritysjohdon keskeisimpiä tehtäviä. Tästä syystä nämä Amerikan markkinoita varten kehitetyt ohjelmistot ovat täynnä mukavia isoveli-ominaisuuksia. Nykyinen esitys tietosuojalain muutoksesta antaa ainoastaan lain suojan nykykäytännölle.

On naiivia kuvitella, että jos joku yrityksessä A lähettää usean megatavun liitetiedoston 2000 asiakkaalle saaden näin sähköpostipalvelimen polvilleen, ettei ylläpito siinä vaiheessa ota selvää kuka lähettää mitäkin ja minne. Selvitystyö tehdään nimenomaan tunnistetietoja tarkkailemalla. Yhdentekevää onko se laillista vai ei. Näin kuitenkin toimitaan, kaikkialla. Yritykset käyttävät nykyisin yleisesti roskapostisuodatusta saadakseen alati kasvavan roskapostisaastan edes jotenkin kuriin. Suodattimet eivät ole virheettömiä, jolloin niiden toimintaa valvotaan manuaalisesti = luetaan haaviin jääneitä sähköposteja, ei ainoastaan tunnistetietoja. Tunnistetiedoille on paljon "hyötykäyttöä", joten olisi toivottavaa, että lainsäätäjä huomioisi tämän.

Mikä ihme tekee juuri sähköisestä viestinnästä niin erikoisen? Miksi kukaan ei älähdä siitä, että työnantaja saa vapaasti seurata perinteisen postiliikenteen tunnistetietoja (siis sitä mitä kirjekuoren päällä lukee)?
Tällaista jälkeä syntyy, kun lain tilaaja (yritysjohto mm. Nokia) sekä toimittaja (eduskunta) ovat molemmat pihalla kuin leikkimökki. Tässä välissä sitten ”oikeusoppineet” keräävät irtopisteitä luennoimalla omia näkemyksiään.

Loppuun vinkki: Kun haluat vuotaa yritystietoja, niin kytke koneesi nettiin 3g:n kautta ja lähetä ne oman sähköpostitilin kautta suoraan kilpailijalle. Muista käyttää kumikäsineitä koko operaation ajan, riisu käsineet heti operaation päätyttyä.

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Zimbabwe School of Economics

Taloustiede on  (diplomi)insinööriystäväni mielestä ns. mututiede.  Oikean tieteen kovimpaan ytimeen kuuluvat matematiikka ja logiikka. Kovaa tiedettä ovat myös luonnontieteet ja siitä sovelletut tieteet kuten lääketiede. Kovia tieteitä EIVÄT ole kulttuurintutkimus, teologia, naistutkimus… pitääkö tätä jatkaa? täyttä huuhaata kaikki, taloustiede mukaan lukien. Jos tieteen määritelmänä pidetään eksaktiutta, järjestelmällisyyttä, toistettavuutta jne. niin taloustieteillä ei ole mitään mahdollisuuksia tähän joukkoon.  Samaisesta syystä taloustieteissä on monia eri suuntiin vetäviä koulukuntia. On klassista taloustiedettä (uutta ja vanhaa), keynesiläistä, marxilaista, itävaltalaista… Joissain koulukunnissa on selkeästi havaittava ideologinen arvolataus, toiset pyrkivät olemaan arvoneutraaleja pyrkien puhtaaseen empirismiin. Eräät suuntaukset, kuten keynesiläisyys taas on niin vaikeaselkoista ja monitulkintaista, että sillä voidaan selittää lähes mitä tahansa (Occamin partaveitsi).

Taloustieteensä lukeneet keskuspankkien johtajat ovat laskeneet ohjauskorot nollaan. Siis nollaan? Mitä se tarkoittaa? Pankkikriisissä rahan määrä sekä kiertonopeus sakkaavat. Talous yskii koska ei ole rahaa, tai jos on, sitä ei käytetä. Keskuspankit yrittävät saada talouden taas liikkeelle laskemalla korkoja eli rahan hintaa. Talousteoria opettaa, että jos hintaa lasketaan niin kauppa käy. Nyt annetaan ilmaiseksi, eikä kauppa silti käy. Miksi? Alhaisilla tai nollakoroilla (ZIRP) tarjotaan halvalla lisää velkaa jo korviaan myöten veloissa olevalle kansalle. Jos muki on jo täynnä, ei sinne kannata enää lisää lorottaa. Kun nollakorko ei tepsi, siirrytään seuraavaksi ”järeämpiin keinoihin”, eli mennään alle nollan. Tämä tarkoittaa suoraa setelirahoitusta. Setelirahoituksessa keskuspankki ostaa valtion velkapapereita. Toisin sanoen painaa rahaa.

Tässä vaiheessa on hyvä palauttaa mieliin rahan kvantiteettiteoria, jonka mukaan markkinoilla olevan rahan määrä verrattuna markkinoilla tarjolla olevien hyödykkeiden määrään määrää yleisen kuluttajahintatason. Toki on niin, että pelkkä markkinoilla oleva rahan määrä ei yksistään merkitse mitään, vaan rahan määrä yhdistettynä sen kiertonopeuteen on merkitsevä. Weimarin Saksassa hyperinflaatio alkoi juuri näin. Aluksi katteettoman rahan pumppaaminen markkinoille ei juuri vaikuttanut mihinkään. Ennen inflaatioita koettiin lyhyt deflatorinen vaihe jonka jälkeen inflaatio lähti liikkeelle. Inflaation kiihtyessä luottamus rahaan hupeni. Tämä sai aikaan, että ihmiset yrittivät paniikissa vaihtaa rahansa mihin tahansa jolla on pysyvää arvoa. Koruihin, kiinteistöihin, maahan,etc. Rahamäärän kasvu yhdistettynä räjähdysmäiseen kiertonopeuden kasvuun sai aikaan ilmiön jota hyperinflaatioksi kutsutaan. Setelirahoitus on kuin nukkuvaa karhua tökkisi, kun sen saa hereille, sitä ei pysäytä mikään.


Zimbabwe School of Economics

ZIRP (Zero interest rate policy)
Hyperinflaatio

torstai 5. maaliskuuta 2009

Oikea panostus ja pelikassan hallinta vedonlyönnissä

Jos oletetaan, että vedonlyöjä on löytänyt jonkin virheettömän tavan varmistaa, että kaikki lyödyt vedonlyöntikohteet ovat ylikertoimia, niin tie tähtiin on taattu? Ei ihan niinkään, panostus ja pelikassan kiertonopeuden hallinta on aivan yhtä tärkeää. Jos vedot ovat odotusarvoltaan negatiivisia, niin millään panostuksellisella strategialla ei odotusarvo käänny positiiviseksi, mutta pelikassan saa kyllä tuhottua väärällä panostuksella vaikka odotusarvo olisi reilusti positiivinen.

Hyvä panostusstrategia on sellainen joka minimoi riskin, mutta maksimoi tuoton. Yksinkertaista. Valitettavasti nämä ominaisuudet ovat toistensa vastakohtia. Sanotaan, että seisot kasinon edessä 1000 € taskussasi ja tehtäväsi on tuplata summa mahdollisimman riskittömästi ruletissa. Kuinka tulee menetellä? Kannattaako pelata punaista ja mustaa pienissä erissä, vai lyödä kerralla koko summa? Kaikkihan tietävät, että ruletin odotusarvo on negatiivinen. Yhden nollan (Eurooppalaisen) ruletin palautusprosentti on 97,3. Jos lyöt koko köntän kerralla, tuplaat panoksen 97,3/2=48,65 prosentin todennäköisyydellä. Jos lyöt rahan erissä, niin suurten lukujen laki määrää, että todennäköisyys lähenee odotusarvoa jokaisella yrityksellä. Eli kasinossa kaikki kannattaa laittaa yhden kerran varaan. Vedonlyönnissä, jossa odotusarvo (toivottavasti) on positiivinen, pitää toimia juuri päinvastoin.

Tasapanos

Perinteinen ja helpoiten ymmärrettävä panostusstrategia on tasapanos. Se tarkoittaa, että jokaiseen vetoon sijoitetaan aina sama summa. Lottoajat käyttävät tätä usein. Viikosta toiseen laitetaan se muutama euro lottoon. Jos tasapanos on tarpeeksi pieni suhteessa pelikassaan, riski on pieni mutta niin on tuottokin. Tämä ei ole riskin tai tuoton maksimoinnin kannalta optimaalinen strategia, mutta helposti ymmärrettävä.

Panostus suhteessa pelikassaan

Kehittyneempi metodi on sijoittaa peliin aina tietty prosentuaalinen osuus pelikassasta, esim. 1% pelikassasta/veto.  Jos voitat vedon, niin veto kasvattaa pelikassaasi voiton verran, jolloin seuraava veto on hieman edellistä suurempi.  Jos taas häviät, niin pelikassasi pienenee jolloin seuraava veto on edellistä pienempi. Tällainen panostusjärjestelmä aikaansaa eksponentiaalisen pelikassan kasvun vetojen onnistuessa ja epäonnistuessaan ei syö pelikassaa teoriassa koskaan kuivaksi. Tämä on hyvin yksinkertainen soveltaa ja usein myös toimiva. Monet vedonlyöjät käyttävät tätä strategiaa ihan hyvällä menestyksellä.

Kelly-panostus

Äskeisen pelistrategian huonot puolet tulevat esiin jos lyödään eri kohteisiin joiden kertoimet sekä odotusarvo vaihtelevat. Jos kerroin on 12, ei ole mitään järkeä sijoittaa saman verran kuin kertoimeen 1,07.  Suureen kertoimeen tulee panostettua liikaa ja pieneen kertoimeen vastaavasti liian vähän. Tässä vaiheessa on aika ottaa esiin kelly-panostus. Kyseessä on John Kellyn (1923–1965) kehittämä kaava joka optimoi kassan kasvun pelattaessa odotusarvoltaan positiivisia kohteita. Kyseessä on pohjimmiltaan samanlainen panostusstrategia kuin edellinen (panostus suhteessa pelikassaan). Kellyn kaava tuo kaksi muuttujaa lisää: odotusarvon ja vaihtelevan kertoimen. Kaava menee näin:

(E - 1) / (K - 1) = S x pelikassa

E = odotusarvo
K = kerroin
S = panos


Odotusarvo lasketaan yksinkertaisesti kertomalla kohteen todennäköisyys kertoimella. Eli jos kerroin on 2 ja todennäköisyys 60 %, niin odotusarvo on 0,6 x 2 = 1,2

Kellyn kaava siis ottaa huomioon odotusarvon ja kertoimen määritellessään optimaalista panosta. Tämä on ylivoimaisesti paras tapa optimoida kassan kasvu. Koska kaavaan on sisälletty odotusarvo jonka käsite on subjektiivinen, on suositeltavaa jakaa sijoitettava panos. Jakajan koon määrittelee oma riskinottohalukkuus sekä luottamus omiin arvioihin.

On olemassa muitakin, lähinnä progressiivisia panostusmalleja kuten Martingale ja Labouchere, mutta ei käsitellä niitä tässä.

Käytännön vedonlyönnissä kelly-panostuksella tulee eteen muutamia ongelmia. Monessa urheilulajissa (kuten jalkapallossa) pelitarjonta on keskittynyt viikonloppuun. Viikolla on vähän – joskus ei lainkaan pelattavaa. Viikonloppuisin pelattavaa taas on runsaasti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että viikonloppuna joutuu lyömään vetoa samanaikaisesti useaan kohteeseen. Kelly-panostus taas on optimoitu siiheen, että vedot lyödään yksitellen ja jokaisen ratkettua määritellään panostus uudestaan.

Jos lyömme kerralla esimerkiksi 5 vetoa joiden kaikkien yksittäinen todennäköisyys on 50 %, niin todennäköisyys sille ettei yksikään osu tai että kaikki osuvat on noin 3%. Jos kaikki osuvat, niin olemme alipanostaneet reilusti, koska emme pääse ”vetojen väliin” lisäämään panostusta. Jos taas yksikään ei osu, niin olemme vastaavasti ylipanostaneet. Lopputulos on, että kelly-panostuksen käyttö useaan samanaikaiseen kohteeseen maksimoi tappiot ja minimoi voitot. Tämä tosiasia on monelta jäänyt huomaamatta. Järkevämpi strategia on valita runsaasta pelitarjonnasta se ”kaikkein paras” ja panostaa siihen välttäen samanaikaisia vetoja. toinen vaihtoehto on käsitellä nämä viisi erillistä kohdetta yhtenä vetona. Tässäkin on omat hankaluutensa.

Äskeinen taas sotii sitä vastaan, että se ei optimoi kassankiertoa. Kassankierto kannattaa pitää mahdollisimman nopeana jolloin varianssi pienenee. Samasta syystä on hyvä keskittyä vetoihin joiden kertoimet ovat lähellä toisiaan. Jos on tapana lyödä vetoja kotivoitosta kerroinhaarukassa 1,5 – 2,0 niin ei ole perusteltua tehdä ”syrjähyppyä” ja lyödä satunnaisesti vetoa kertoimella 13 altavastaajan vierasvoitosta vaikka se olisikin huikea ylikerroin. Tällainen korkea kerroin realisoituu harvoin ja jos niitä lyö vain satunnaisesti, niin voi mennä vuosikausia ennen kuin sijoitus alkaa tuottaa. on siis perusteltavaa ”erikoistua” johonkin kerroinhaarukkaan ja vedonlyöntimuotoon.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Kannaattaako kuollutta elvyttää?

On huolestuttavaa seurata, kuinka teoria Peterin periaatteesta todistaa itsensä lähes pahimmalla mahdollisella tavalla. Miehet rahamaailman huipulla (Bernanke, Greenspan, Trichet ja kumppanit) tekevät kaikkensa saadakseen nykyisestä pankkikriisistä vuosia kestävän laman 1930-luvun tyyliin. Barack Obama on sanonut, että tällä hetkellä hänen tärkein tehtävänsä on saada maan talous jälleen jaloilleen. Hienoa retoriikkaa.

Nykyisen laman syyt ovat pitkälti samat kuin 1930-luvulla: Keskuspankin tehtailema rahan alennusmyynti pitämällä korot keinotekoisen alhaalla sai aikaan illuusion vauraudesta, johtaen kiihtyviin virheinvestointeihin. Koska investoinnit tehtiin velkarahalla eikä säästöillä, niin jollain viiveellä markkinat väistämättä reagoivat korjausliikkeellä jota kutsutaan talouskuplan puhkeamiseksi.  1930-luvulla lamaa pitkitettiin valtion älyttömällä regulaatiolla sen sijaan, että olisi annettu markkinoiden itse likvidoida virheinvestoinnit. Keinoina käytettiin protektionistista talouspolitiikkaa, väärin kohdennettuja elvytysyrityksiä, hintojen ja palkkojen sääntelyä jne. Mitä tahansa, jolla kurjuutta saatiin pidennettyä. Kuulostaa jotenkin tutulta kun vertaa nykyiseen puuhasteluun.

En jaksa ymmärtää tätä Keynesiläistä elvytysintoa. Nyt taloudessa on menossa korjausliike, rahamäärä supistuu kovaa tahtia (kun luodaan velkaa niin rahamäärä kasvaa, kun velkaa maksetaan tai se likvidoituu, rahamäärä supistuu) kun luontainen rahan kysyntä ja tarjonta on jäissä. Tähän keskuspankit vastaavat pumppaamalla lisää rahaa tyhjästä jäätyneille markkinoille. Se on paitsi typerää, myös vaarallista. Korjausliike on nyt niin vahva, että juuri mikään rahamäärä ei ole saanut rahan häviämistä kuriin, hyvä niin. Rahan painaminen pelkästä tekemisen ilosta on vaarallista siksi, että lähtiessään lapasesta on aina olemassa vaara, että inflaatio ryöstäytyy käsistä. Tästä on mm. Peter Schiff varoittanut useaan otteeseen. Kaveri joka ennusti nykyisen kriisin melko tarkkaan jo muutama vuosi takaperin, silloin hänelle naurettiin. Nyt hänelle nauretaan taas, kun kehtaa mennä arvostelemaan nykyistä talouspolitiikan hoitoa. Toki hänen retoriikassaan on messiiaan vikaa joka uppoaa helposti teokratiaan vajonneeseen kansaan.

Eivätkö nämä pätemättömyyden tasolleen päässet mahtimiehet ymmärrä, että rahapoliittisin keinon talous saadaan kyllä helposti kuralle, mutta samoilla lääkkeillä se ei sieltä enää ylös nouse? Jos ollaan korvia myöten veloissa, otetaan lisää velkaa, jotta tulevaisuudessa voidaan taas velkaantua. Sitä se on se elvytys. Ei ymmärrä. Vuosikausia jatkuneet virheinvestoinnit ovat rapauttaneet Amerikkalaisen teollisuuden. Tuotannon rattaat pitää saada kannattavasti käyntiin jotta varallisuus voi taas oikeasti kasvaa. Nyt on amerikkalaisten tehtävä jotain mistä muut ovat valmiit maksamaan, velka kun on huono vientituote. Se ei tapahdu painamalla dollareita konkurssikypsään autoteollisuuteen tai suojelemalla kilpailukyvytöntä tuotantorakennetta protektionismin keinoin.

Kirjoituksessa vilahtelee Amerikka ja dollarit. Samat teesit pätevät Eurooppaan, eivät täällä asiat sen paremmin ole. Zimbabwessa kaikki ovat miljonäärejä.

P(R)aha-automaatti yhdistys

2.3 3009 annetussa tiedotteessa Raha-automaattiyhdistys ilmoittaa nostavansa automaattien päävoittoa 20 eurosta 50 euroon. Vastaavasti muita voittoja pienennetään, joten palautusprosentit pysyvät luultavasti ennallaan. Palautusprosentit pyörivät pelistä riippuen noin 90 % tuntumassa (http://www.rahapeliopas.fi). Tarkoituksena on tietenkin saada lisää vaihtoa peliautomaatteihin.

Peliautomaatteja on Suomessa yli 19000 ympäri maata. Ne koukuttavat peliongelmaisia kaikkein eniten. En tosin ymmärrä, miksi kukaan niihin syöttää senttiäkään rahaa. Voittaminen kun on mahdotonta. Samaan aikaan hallitusneuvos Jouni Laiho sisäministeriöstä puuhaa rajoituksia ulkomaille pelaamiseen mm. peliriippuvuussyistä. Tämä on niin loistava esimerkki kaksinaismoralismista, että sen voisi hyvin lisätä sanakirjaan selittämään termiä. Miksi rajoittaa ulkomaille pelaamista, kun peliongelmaiset jonottavat vuoroaan Renkomäen ABC:llä?

Jos tosissaan pyrkii voitolliseen vedonlyöntiin, niin haaveet voi samaten unohtaa jos tapoihin kuuluu pelata tällaisia pelejä edes huvimielessä. Satunnaiset onnistumisen ja epäonnistumisen tunteet, joita automaatit tarjoavat, ovat myrkkyä analyyttiselle vedonlyönnille joka vaatii säälimätöntä itsekuria.

Olen kyllä itsekin pelannut hedelmäpelejä. Olin 90 luvun alussa töissä huoltoasemalla, jossa näitä pelejä oli tarjolla. Kun peliautomaatista otti ylhäältä kiinni ja kaatoi sen itseään päin lattialle (varovasti), niin lokerosta putosi ulos markka. Tämän markan sitten pelasin ja hävisin. Tuskin onnistuu enää? Jo siihen aikaan kovimmat tuulipukupelaajat vaihtoivat illassa 800 markkaa rahaa peleihin.