keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Osakeyhtiö Outo Oyj

” Yritys on yleisessä kielenkäytössä käytetty yhteisnimike yhden tai useamman henkilön harjoittamalle, yleensä taloudellista hyötyä tavoittelevalle, toiminnalle. Yritystoiminnan harjoittamiseksi yrittäjä/yrittäjät perustavat usein yhtiön, jonka puitteissa ja nimissä yritystoimintaa harjoitetaan. Yrityksiä on olemassa useissa eri yhtiömuodoissa.”

Näin sanoo Wikipedia yrityksistä. Osakeyhtiö on suosittu yritysmuoto, siihen on monta hyvää syytä. Osakeyhtiöllä tarkoitetaan sitä, että yrityksen omistus on jaettu esim. 1000 osakkeeseen. Yrityksen omistus voi näin olla keskittynyttä tai hyvin hajautettua. Kun yritys tekee voittoa, maksetaan tavallisesti osakekohtaista osinkoa, eli jaetaan voitto. Voitto voidaan myös sijoittaa muuta käyttöä varten, tästä päättää erillinen yhtiökokous.  Osakeyhtiön, tai minkä tahansa yhtiön käypää arvoa on hyvin kimurantti arvioida. Arvo koostuu pääosin yrityksen omaisuudesta ja tulevaisuuden odotuksista. Tulevaisuutta on kenenkään mahdoton arvioida ja omaisuuden arviointi on vaikeaa pääosin siitä syystä, että yritysten kirjanpito ei ole tästä maailmasta. Tilinpäätös saadaan näyttämään juuri siltä miltä halutaan, kun tarpeeksi kikkaillaan poistoilla, jaksotuksilla ja alaskirjauksilla. Lopputuloksesta ei enää kukaan ota selvää.

Silloin kun kukaan ei tiedä, yleinen mielipide on paras. Julkisten osakeyhtiöiden osuuksista käydään avoimesti kauppaa paikassa nimeltä pörssi. Huoraamalla itseään pörssissä on yrityksillä mahdollisuus hakea sieltä rahoitusta, se voi jopa toimia jos yleinen usko yritykseen on kova. Kaikkien etu on, jos pörssissä käytävä kauppa olisi rehellistä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Pörssi työllistää välillisesti armeijoittain tarkastajia, konsultteja, lakimiehiä jne. jotka vaativat, valvovat, tarkkailevat ja rajoittavat pörssissä käytävää kauppaa.

Kaikki tämä valtava regulaatio on johtanut siihen, että nykyiset, etenkin julkiset osakeyhtiöt ovat aika erikoisia laitoksia, joita ainakaan vapaa markkinatalous ei olisi muokannut sellaiseksi, millaisia ne nyt ovat. Nykyään on tärkeää, että yritys menestyy ensisijaisesti pörssissä, kaikki muu on toisarvoista. Pörssiarvossa nähdään selvästikin jotain, mitä siellä ei ole. Pörssiyritysten omistus on jakautunut kasvottomaksi. Yritykseen sijoitetaan rahastojen kautta, joilta vaaditaan jatkuvaa arvonnousua myös lyhyellä tähtäimellä. Koska pörssiyrityksen tehtävä on tuottaa jatkuvaa voittoa omistajilleen, syntyi käsite kvartaalikapitalismi. Toteuttaessaan tätä ”voittoa omistajille” tehtävää, yritykset suunnittelevat toimiaan ainoastaan kolmen kuukauden päähän. Yritysjohto, joka suunnittelee investointeja useamman vuoden jänteellä on epäonnistunut tehtävässään.  Tästä syystä moni järkeväkin investointi jää tekemättä, jos vaarana on, että se lyhyellä aikavälillä heikentäisi  yrityksen osakekohtaista tulosta. Hyvänä esimerkkinä ovat Amerikkalaiset autotehtaat, jotka nyt ovat konkurssikypsiä, koska kvartaalikapitalismin alttarilla säästettiin tuotekehityksestä.

Osakeyhtiöitä johtaa palkattu johto ja yrityksen strategiasta vastaa sen hallitus. Hallitus koostuu lähes aina henkilöistä joilla ei ole kyseisen alan ammattitaitoa tai edes sen tuntemusta. Johdolla on usein molempia, mutta heidän pitää nauttia (epäpätevän) hallituksen luottamusta. Koska yrityksen varsinaiset omistajat eivät tähän yhtälöön mahdu, voi johto vapaasti ryövätä itselleen satumaiset edut palkkojen, bonuksien, optioiden ym. muodossa. Kun kissa on poissa, hyppivät hiiret pöydillä. Todella erikoinen järjestely jos tarkemmin pysähtyy miettimään.

Nyt Fortumin tapauksessa saimme ainutlaatuisesti seurata kuinka omistaja (valtio, kansa) käytti julkista valtaansa, johtaen nopeasti yhtiön toimitusjohtajan  sekä hallituksen eroon. Omistaja piti johdon etuja, etenkin optioita kohtuuttomina. Kapitalistinen näkemys on, että optiot ovat yrityksen omia rahoja, jotka voidaan jakaa kuten halutaan. Molemmat näkemykset ovat periaatteessa oikeassa.  Optioiden suurin ongelma on se, että ne eritoten palkitsevat lyhyen ajan kurssinousua johtaen virheinvestointeihin ja kurssien ”manipulointiin”. Optiothan muuttuvat rahaksi ainoastaan silloin jos kurssi nousee.  Fortumin tapauksessa on aika selvää, että ”osakkeenomistajien omat rahat”, joista optiot maksettiin, oli kerätty suoraan kansalta tavalla jonka ainoastaan monopoli mahdollistaa. En ymmärrä miksi sellaisesta pitäisi palkita johon kuka tahansa kykenee.

Yritykset eivät sinällään tarvitse pörssiä mihinkään, mutta pörssi on silti oleva koska jossain yrityksistä käytäisiin joka tapauksessa kauppaa. Pörssiarvo on vain saanut sellaiset mittasuhteet joka on kääntynyt yrityksiä itseään vastaan. Yrityksen tavoite EI voi olla pörssiarvon lisääminen, sen on oltava seuraus, ei syy.

” Shareholder value is an outcome—not a strategy” sanoi muuten kvartaalikapitalismin isänä pidetty Jack Welch hiljattain.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

How things work – osa 2. Kultakanta

Kultakanta on aihe, jolla saa talouspiireissä aikaan kiivaan keskustelun helposti. Usein vain on niin, että kultakanta on väärinymmärretty.  Tässä kirjoituksessani tarkoitan ”puhdasta” kultakantaa. Kultakannan erilaisia muotoja on maailmalla ollut useita, puhdasta tuskin koskaan. Puhdas kultakanta tarkoittaa, että rahan perustana käytetään kultaa, jokainen liikkeelle laskettu seteli tai elektroninen rahayksikkö on koska tahansa vaihdettavissa kultaan jota vuorostaan säilötään keskuspankissa, tai sitten vaihtoehtoisesti fyysistä kultaa käytetään suoraan rahana. Keskuspankin kultavarannon pitää vastata liikkeellä olevan rahan määrää. Kullan käyttö rahana on ollut perusteltua siksi, että ihmiset ovat sitä aina  arvostaneet ja mikä tärkeämpää, sen määrä on pysynyt suhteellisen vakaana.

Kultakantaa arvostellaan usein väärin perustein. Kuten mainitsin, on puhdasta kultakantaa tuskin koskaan laajemmin missään ollut käytössä. Kultakantaisissa rahajärjestelmissä kullan pitoisuutta laskettiin, kolikoita leikattiin, katteetonta rahaa painettiin milloin mistäkin syystä. Yleensä syynä alkemistisiin toimenpiteisiin oli valtion akuutti rahoitustarve. Kultakannasta on sittemmin luovuttu asteittain. 1900-luvun kultakanta oli enää symbolinen jäänne, jolla ei oikean kultakannan kanssa ollut juuri mitään tekemistä. Kultakannan kritisointi tai puolustaminen pohjautuen historiaan ei siksi ole mielekästä.

Usein kultakantaa kritisoidaan sillä, että kullan käyttö rahana on epäkäytännöllistä. Ei ole järkevää säilöä kultaa holveissa koska sille on muutakin käyttöä, kulta voidaan helposti varastaa, sitä on liian vähän, sen arvo ei ole vakaa jne. Kultakannan ominaisuudet eivät johdu kullasta vaan siitä, että sen määrä on vakaa. Rahan määrä voisi yhtä hyvin olla sidottu esimerkiksi taivaalla näkyviin tähtiin perusidean pysyessä samana. En käsittele tässä ollenkaan kultakannan käytännön ongelmia, vaan sen teoriaa.

Koska puhtaassa kultakannassa rahan määrä pysyy suhteellisesti vakaana, näkyy taloudellinen kasvu rahan arvon nousuna eli deflaationa, koska markkinoilla tarjolla oleva hyödykkeiden määrä lisääntyy suhteessa rahan määrään.  Pankit eivät pysty lainaamaan yli oman pääomansa, jolloin luottoekspansiot eivät ole mahdollisia. Mahdolliset talouskuplat ovat ns. nollasummapelejä joista kärsivät vain niihin osallistuneet. Nykyisen kaltaisia taloussyklejä ei kultakanta mahdollista. Kultakannassa talous kasvaa vakaasti ilman ”irtiottoja”. Talouden negatiivinen kasvu voi olla seurausta ainoastaan luonnonvarojen hiipumisesta esim. öljykriisistä johtuen tai jostain muusta ulkoisesti rajoittavasta tekijästä.

Kultakanta tekee rahajärjestelmästä yksinkertaisemman ja vakaamman. Nykyisessä FIAT-järjestelmässä jossa sekä hyödykkeiden, että rahan määrä muodostuu kysynnän ja tarjonnan mukaan toisistaan riippumatta on jo perusaineksiltaan epävakaa.

Suurimman virheen kultakannan (tai minkä tahansa muun kommoditeettirahan) vastustajat tekevät siinä, että he mielessään yrittivät istuttaa kultakannan nykyiseen monetaristiseen järjestelmään. On aivan selvää, että jos nykyinen inflatoriseen järjestelmään mukautunut yhteiskunta yhtäkkiä korvataan toisella aivan erilaisella, aiheuttaa se valtavia ongelmia. Sinänsä inflatoriseen järjestelmään perustuva yhteiskuntarakenne on paljon keinotekoisempi tuotos kuin ”luonnollinen” deflaatio. On naiivia ajatella, että inflatorinen rahajärjestelmä jossa yksityisille pankeille annetaan oikeus rahantekoon, olisi ainutlaatuisuudessaan niin erinomainen, että ilman sitä ei olisi taloudellista kasvua ja sen tuomaa hyvinvointia.  Näin ajatellen inflaatio itsessään loisi ne perustarpeet (ravinto, suoja, lämpö, energia jne.)joiden tyydyttämisen tarve luo talouden kasvua. Argumentointi tyyliin ”deflaatio aiheuttaa kulutuksen ja investointien laskun, koska hintojen odotetaan laskevan edelleen. Se taas johtaa edelleen tuotannon laskuun ja työttömyyden nousuun” on pätevää ainoastaan silloin kun sitä tosiaan yritetään peilata nykyisen järjestelmän kautta. Kulutusta ei tapahdu sen vuoksi, että on pakko kuluttaa, jottei raha happane inflaation vuoksi käsiin. Eihän kukaan syö jäätelöä siitä syystä, että sitä on pakko syödä, koska muuten se sulaa käsiin. Jäätelöä syödään sen mielihyvän tuottamasta tarpeesta. Deflatorinen jäätelö ei sula, joten sen voi nauttia hitaammin. Mitään taloudellista syytä sille, että rahan arvon tulisi jatkuvasti heiketä, ei ole olemassa ellei asiaa katsota valtiontalouden näkökulmasta.