tiistai 24. joulukuuta 2013

Sony A7 Pieni kinokennon järjestelmäkamera


Digikameroiden tulon myötä kameroissa tapahtui myös jotain muuta erikoista – niiden koko kasvoi. Teknisessä mielessä tämä on outoa, koska olisi luullut tapahtuvan juuri päinvastoin. Digikameroiden kun ei tarvitse mahduttaa sisälleen filmiä ja sen siirtämiseen tarvittavaa siirtokoneistoa. Suurin syy tähän lienee se perinteinen – kalliita kameroita ostavat keski-ikäiset miehet ja keski-ikäisten miesten mielestä kaluston pitää näyttää siltä, että homma on hallussa.

Canon 1D ja Sonyn A7 kokovertailussa. Kumman sinä ottaisi mukaan?
Lähde: http://camerasize.com/


Sony NEX oli tähän miellyttävä poikkeus joka tarjosi järjestelmäkameran ominaisuudet pienessä paketissa. Vaikka NEX on teknisessä mielessä täydellinen järjestelmäkamera, niin sen käyttölogiikka on kuitenkin suunnattu pokkarikuvaajalle. Nyt Sonylta on tullut kaksi pienikokoista kinokoon kennolla ja loistavalla sähköisellä etsimellä varustettua peilitöntä järjestelmäkameraa. Tämähän oli minulle pakko-ostos. Valintani oli 24 Mp kennolla varustettu A7.

Kinokoon kenno

”Oikeassa” kamerassa on kinokoon kenno, eli kenno on samankokoinen kuin perinteinen 135-filmiruutu. Kenno on aina ollut kameran arvokkain osa ja säästösyistä digikameroissa on käytetty/käytettään pienempiä kennoja. Suurempi kenno vangitsee enemmän valoa, joten sen ominaisuudet ovat aina pienempää paremmat. Kuvaajille, jotka kuvaavat paljon vanhemmille filmikameroille tehdyillä objektiiveilla on kinokoon kenno ehdoton, koska objektiivien polttoväli on silloin oikea. Ainoa, etu jonka pienempi kenno tarjoaa, että se mahdollistaa pienempikokoiset objektiivit.

Sähköinen etsin

Sonyssa on loistava sähköinen etsin. Sähköinen etsin näyttää jo kuvaustilanteessa kuinka valmis kuva valottuu. Sonyn sähköinen etsin mahdollistaa myös erittäin tarkan manuaalitarkennuksen: Etsinkuvan voi suurentaa kuvaustilanteessa ja siinä on ns. focus-peaking toiminto. Focus-peaking korostaa kohdetta halutulla värillä silloin kun tarkennus on kohdillaan.

Kontrastitarkennus

Peilittömissä kameroissa käytetään kontrastitarkennusta automaattitarkennukseen, peilillisissä järjestelmäkameroissa taas vaihetarkennusta. Kontrastitarkennuksen etuna on, että se on toimiessaan ehdottoman tarkka. Kontrastitarkennuksen haittapuolia ovat hitaus ja huono toiminta hämärässä. Tarkennuksen nopeus ja varmatoimisuus ovat vielä kaukana parhaista peilikameroista. Sonyn A7 mallissa tosin on vaihetarkennukseen perustuvia pikseleitä kennossa, mutta niiden hyötö on ainakin toistaiseksi jäänyt hämärään. Eli mikään action-kamera tämä ei ole.

Kuvanlaatu

Sonyn valmistamia kennoja käytetään paitsi Sonyn omissa kameroissa, niin ainakin Nikon ja Pentax käyttävät niitä myös laajalti kameroissaan. DxOmark joka testaa kennojen suorituskykyä, niin 9 kymmenestä parhaasta kennosta ovat Sonyn valmistamia. Teoria on teoriaa, kuinkas käytännössä? Omien havaintojeni mukaan täydenkoon kennot tarjoavat täyden koon kuvanlaadun, pienemmät kennot taas pienempien kennojen kuvanlaadun. Erot tietyn kennokoon sisällä ovat paljon pienempiä kuin erikokoisten kennojen vertaaminen keskenään.

Se mikä näissä Sonyn valmistamissa kennoissa on poikkeuksellista, niin dynamiikka, eli kirkkaimman ja tummimman yksityiskohdan ero samalla valotuksella. Tuntuu, että kameralla voi valottaa vaikka kuinka yli- tai ali, niin silti kuvan saa säädettyä hyväksi. Samalla on myös mahdollista tehdä hyvänäköinen HDR (high dynamic range) valokuva yhdellä valotuksella. Tätä en Canon 5D Mark kakkosella saa mitenkään aikaiseksi.
Hämäräkuvausominaisuudet ovat myös testien mukaan loistavalla tasolla, mutta käytännön hyödyt ovat melko teoreettisia. Vertasin Sony A7 otettua kuvaa Canonin 5D Mark II:seen

Vasemmalla Canon 5D Mark II / oikealla Sony A7
ISO 6400 1/30s


Raakakuvat ovat otettu samalla objektiivilla herkkyydellä ISO 6400 ja valotusajalla 1/30s. Kropattu keskeltä samankokoiseksi Lightroomissa ja värikohinaa vähennetty molemmista hiukan. Värikohinan ohjelmallinen poisto on nykyisissä kuvankäsittelyohjelmissa niin helppoa ja täydellistä, että värikohinan määrällä ei juuri ole vaikutusta. Vasen puoli Canon ja oikea Sony. Kyllä, Sonyssa on ehkä hieman vähemmän kohinaa jos oikein pinnistää mutta käytännön eroa ei juuri ole, etenkin kun ottaa huomioon, että kuvia on vielä rajattu paljon.


Muissa kuvaustilanteissa saan tällä kameralla ihan yhtä hyviä tai huonoja kuvia kuin muillakin järjestelmäkameroilla, mutta helpommin. Loistava sähköinen etsin, kameran päällä olevat valikkorullat jotka mahdollistavat aukon, suljinajan ja herkkyyden nopeat säädöt tekevät kuvaamisesta todella jouhevaa ainakin minun tarpeisiini. Teknisessä mielessä Sonyn A7 ei tarjoa mitään sellaista mitä ei vielä olisi nähty, mutta se tarjoaa lähes kaiken pienessä koossa. Pienikokoinen kamera tulee otettua helpommin matkaan ja paras kamera on aina se joka on mukana.

Sony A7 – OM Zuiko 28mm F/2
1/90
ISO 100
F 5.6

Sony A7 – OM Zuiko 28mm F/2
1/20
ISO 1600
F 2.8

Sony A7 – OM Zuiko 28mm F/2
1/8
ISO 1600
F 2.8

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Joulukinkku - Jamón Ibérico de Bellota




Tänä jouluna ei meidän joulupöydästä löydy sitä kusenmakuista tanskalaista antibioottipossua. Ei, nyt on tarjolla oikeaa kinkkua: jamón ibérico de bellota. Kyseessä on Espanjalainen ilmakuivattu mustajalkapossun kinkku. Tämä on ihan oma possurotunsa jota kasvatetaan Espanjan ja Portugalin rajamailla. Possut elävät vapaana ja syövät ravinnokseen pääosin pelkkiä tammenterhoja (bellota=tammenterho). Näistä possuista kypsytetty kinkku on jotain aivan erilaista, eikä sillä ole mitään tekemistä Serrano- tai Parmankinkun kanssa. Parmankinkku valmistetaan toki samalla tavalla, mutta tavallisista vaaleanpunaisista rehuruokituista sikalapossuista.




Mustajalkapossuista tehty kinkku on väriltään tummaa, lähes samanväristä kuin naudanliha. Siinä on rasvaa huomattavasti enemmän kuin sikalapossuissa. Rasva on laadultaan ihan erilaista, se sulaa jo ruumiinlämmössä ja on kuulemma ns. kertatyydyttämätöntä rasva joka tekee hyvää paitsi makuhermoille, niin myös ruumiille. Mene ja tiedä sanoi Matti Kyllönen, mutta hyvää on. 



Kinkut valmistetaan siten, että teurastuksen jälkeen niitä liuotetaan suolavedessä parisen viikkoa, jonka jälkeen ne laitetaan kuivumaan ja kypsymään juuri oikeanlaiseen mikroilmastoon. Parhaita kinkkuja kypsytetään 48 kuukautta, joitain kauemminkin. Kinkku on parhaimmillaan juuri leikattuna, valmiiksi pakatut viipaleet eivät ole läheskään niin hyviä. Kinkun leikkaaminen ohuen ohuiksi siivuiksi vaatii osaamista ja huomasin, että siinä minulla on vielä harjoiteltavaa. Ohut kinkunviipale kielen päälle ja kyytipojaksi lasillinen kuivaa Manzanillaa. Feliz Navidad!

Kinkkuja saa helposti tilattua kylmään hamlovers.comin kautta, hinta ei ole yhtään sen kalliimpi kuin Espanjasta ostettuna.




perjantai 13. joulukuuta 2013

Keittokirja Kekkosen ajoilta


Mikään ei kerro omasta ajastaan paremmin kuin vanhat Tekniikan Maailmat tai keittokirjat. TM:stä sai aikoinaan lukea kuinka Keke Rosberg ajaa siviilissä Turbo Saabillaan tai vaikkapa hehkutusta suurista 25 tuumaisista väritelevisioista joiden kuvaputki oli kylpyammeen kokoinen.  Ruoanlaittoon vihkiytyneille vanhat keittokirjat ovat vähintäänkin samanlainen lähde joista ammentaa. Jos olet ihmetellyt, että mitä se takavuosien buzzword globalisaatio oikein tarkoittaa, niin kaiva käsiisi keittokirja 70-luvulta niin tiedät. Ennen kaikki oli paremmin. 

Sain käsiini mahtavan kulinaarisen teoksen vuodelta 1970 nimeltään 100 Kuuluisinta Ruokaohjetta Koko Maailmasta. Googlaamalla selvisi, että teos on alun perin Saksalainen joka selittääkin paljon, kaikki keskieurooppalaiset kaaliruokareseptit ovat vieläkin kuranttia kamaa, mutta heti kun mennään kauemmaksi, niin myötähäpeä ja huvittuneisuus ovat päällimmäisiä tunteita. Mausteiden puute, nuhjuisten pakasteherneiden tunkeminen joka ikiseen ruokaan herättää tänään lähinnä kummastusta.


Lukijoiden iloksi poimin sieltä pari helmeä. Espanjalaisessa lihapadassa (Olla Podrida), ovat ainekset noin suunnilleen kohdillaan, mutta kuva on mielestäni kovinkin huvittava, eikä välttämättä saa samanlaisista sylkirauhasten myrskyä aikaan mitä itselleni kävi Toledossa. Kuvat ovat teknisessä mielessä täyttä ammattilaatua v. 1970, joissa rekvisiitta, valaistus ja tekniikka ovat kohdallaan joten kokit ovat todellakin tarkoittaneet, että valmistettuja annoksia kuuluisi sellaisenaan varmaankin myös syödä. Risotto on kuin omilta yläasteajoiltani herneineen kaikkineen ja kaiken kruunaa ”intialainen” currykana. Suosittelen kokeilemaan, itse en ehkä jaksa vaivautua. Lukekaa itse, kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi. Bon hepatit!

Olla Podrida

Currykana

Risotto

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Ruokakuvauksen resepti


Valmistusaineet hyvään ruokakuvaan ja ruokaan. Halogeeni, vastavalo.

Heti alussa pitää huomauttaa, että kun alan puhumaan valokuvauksesta, etenkin ruokakuvaksesta niin taiteellinen silmäni on puuta. No, ehkei ihan umpipuuta mutta varoitetaan lukijaa silti näiltä osin. Valokuvausta tosin olen harrastanut yli 20 vuotta, joten aina kun puhutaan siitä mitä on konepellin alla, olen omimmillani. caveat emptor.

Poiketen kaikesta muusta kuvauksesta, aivan kuten kaikki muutkin kuvausaiheet, ruokakuvaus on oma lajinsa. Erityisen haastavaa on se, että ruokakuvaus on tänään erittäin korkeatasoista. Katselin juuri vanhoja ruokakuvia 90-luvulta ja päällimmäinen tunne oli huvittuneisuus – eivät ne huonoja olleet, mutta tänään asiat tehdään kaikilta osin niiin paljon paremmin. Vaivattomaksi ruokakuvauksen tekee taas se, että kamerakalustolta se ei paljoa vaadi. iPhone ei ehkä ihan kaikkeen riitä, mutta järjestelmäkamera mallia hinnat alkaen on täysin riittävä kapistus maittaviin ruokakuviin.

Jos oletetaan, että olet saanut aikaan syötävän hyvännäköisen annoksen ja kaulallasi roikkuu järjestelmäkamera, niin kolme tärkeintä asiaa kuvatessa ovat ensimmäiseksi valo, sen jälkeen tule valo ja vasta viimeisenä valo. Me olemme kaikki ruokailun asiantuntijoita, lähes kaikki meistä syövät joka päivä, toiset jopa useamman kerran päivässä. Tiedämme, miltä ruoan tulee maistua, haistua ja näyttää. Nyt se vaan pitäisi ikuistaa kutsuvana kameralle.

Monesti valokuvauksessa haetaan ”dramaattista” valaistusta, kuvata tulisi siksi auringon nousun ja laskun aikaan jolloin valo on dramaattisimmillaan. Tämä ei sitten pädekään ruokakuvauksessa (poikkeuksia toki tähänkin on). Ruoka-annos näet haluaa pehmeää ja mahdollisimman laadukasta valoa osakseen. Millaista se pehmeä ja laadukas valo sitten on?

Pehmeä valo on valoa ilman varjoja. Tieteellisesti se on helposti määritelty: Mitä suurempi valaiseva objekti on verrattuna kohteeseen, sen pehmeämpi valo. Tämä on helppo havainnollistaa. Aurinkoisena päivänä valaiseva kohde on pieni pallukka taivaalla, jolloin valo on ”kovaa” ja varjot selkeitä. Pilvisenä päivänä auringonvalo tasoittuu pilvissä ja koko taivaankasi on valaiseva objekti, jolloin valo on pehmeää ilman varjoja, samasta syystä valokuvauksessa salama heijastetaan usein katon kautta.

Valon laatu on taas hieman monimutkaisempi tarina. Kameroilla ei ole aivoja (ainakaan vielä), joten kamera näkee valon eri tavalla kuin ihminen. Ihminen näkee mustikan sinisenä valossa kuin valossa. Kamera taas näkee mustikan sen värisenä mitä se oikeasti on. Mustikalla kun ei ole oikeaa väriä, mustikka heijastaa tiettyjä valon aallonpituuksia sen mukaan mitä sille syötetään. Katuvalaistuksessa mustikka ei todellakaan ole sininen, koska natriumlamput eivät sinistä säteile. Ihminen näkee sen silti sinisennä, koska aivot tietävät, että se on sininen. Kamera ei tätä tiedä.

Koska kamerat eivät ymmärrä väreistä mitään, niin niille pitää syöttää laadukasta valoa. Laadukas valo kattaa koko ihmissilmän aallonpituuden infrapunasta ultraviolettisäteilyyn. Auringon tuottama valo on kaikkein täydellisintä valoa, Koko näkyvä spektri toistuu täydellisenä ja hieman ylikin (itsensä auringossa polttaneet tämän tietävät) ja värilämpötila auringonpaisteessa on juurikin se päivänvalo n. 5500K. Edellä mainituista syistä moni ruokakuvaaja haluaa kuvata annokset nimenomaan päivänvalossa. Jos annos on ikkunan vierellä kuvattavana, niin ikkuna silloin koko laajuudeltaan toimii valonlähteenä. Sen kummempaa studiosettiä ei ruokakuvaus vaadi. Ongelmia saattaa toki syntyä, jos haluaa kuvata syyskuun ja maaliskuun välisenä aikana jolloin päivänvalo on pelkkä utuinen haave. Jonkinlainen studio pitäisi silloin saada aikaan.
Salamien avulla saisi helposti tehtyä himmelin, jolla ruokakuvaus onnistuu. Minä en valitettavasti omista yhtäkään salamaa, joten salamakuvausohjeet saatte lukea jostain muualta. Minun studioni on edullinen ja kaikki tarvittava löytyy Biltemasta.

Studiovalo


Valonlähteenä toimii noin 15 € maksava 500w halogeenirakennuslamppu. Tällainen lamppu antaa valoa riittävästi ja mikä parasta niin valon laatu on täydellistä. Halogeenilamppu on ns. mustan kappaleen säteilijä. Tämä tarkoittaa sitä, että se tuottaa valoa hehkuvaksi kuumentamalla. Jos hehkuvaksi kuumennetun kappaleen säteilemä valo hajotetaan spektriksi, saadaan jatkuva spektri, joka sisältää kaikkia aallonpituuksia. Nykyään yleisten loisteputki- tai led valojen tekniikka on erilainen, energiatehokkuudeltaan ne ovat toki paljon parempia, mutta valon spektri on hyvin rikkonainen. Korostan myös, että valaisimen tuottamalla värilämpötilalla ei ole mitään tekemistä valon laadun kanssa. Värilämpötila ei kerro mitään valonlähteen kyvystä toistaa värejä.  Halogeeni tuottama valo on ”keltaista”, mutta valkotasapainoa korjaamalla voidaan helposti saada se päivänvalon väriseksi.

Jos valaisimena käytetään loisteputki- tai led lamppuja, niin riskinä on, että ne toistavat värien sävyt väärin. Ruokakuvauksessa tällä on tärkeä merkitys, koska jos ruoka on väärän väristä, se olekaan enää yhtään houkuttelevan näköinen. Kyse saattaa olla aivan huomaamattomasta värisävystä, mutta silti ratkaisevasta.

Tässä esimerkki jossa olen kuvannut neodynium-lasia loisteputken (rikkonainen valo) ja halogeenilampun (jatkuva spektri) alla. Lasi on aivan erivärinen riippuen valaistuksesta.

Halogeeni vasemmalla ja loisteputki oikealla. Värisävyjen eron näkee pimeässäkin.

Tässä taas esimerkki sushi-annoksesta joka on ensimmäisessä kuvassa kuvattu pokkarikameralla ja suoralla salamalla kun taas toinen järjestelmäkameralla ja pehmeällä valolla (vai menikö se juuri toistenpäin?). Lukijalle jää päätettäväksi, että kumpi on onnistuneempi.  

Kamera: Sony NEX-5N
Linssi: Pentax SMC Takumar 50mm F:1.4 vm. 1972
1/200s/F 1.4 iso 100

Pokkari ja suora salama


Järjestelmäkameran etuna on lisäksi se, että valitsemalla polttoväliltään sopiva valovoimainen objektiivivi, niin syvätervävys saadaan minimoitua jolloin katsojan fokus saadaan kiinnitettyä oikeaan juuri oikeaan kohtaan.

Tämä oli nopea kirjoitus jolla raapaistiin pintaa. Kirjoitan jatkossa yksityiskohtaisemmin eri osa-alueista. 

Kahvipapuja. Pehmeä luonnonvalo

Nokkoskeitto. Suora auringonvalo

perjantai 25. lokakuuta 2013

Wiener schnitzel



Wiener schnitzel. Parhaimpien, erään kuuluisan rengastehtaankin arvostamien ravintoloiden listalta ei juuri wieninleikettä listalta löydä. Mistä tämä kertoo? Siitäkö, että wieninleike on vähempiarvoinen ruoka kuin gummiravintolan kamelinspermamoussella tarjottu ruijanpallas? Kumpaa itse ottaisit? Wieninleike kun kärsii samasta traumasta kuin Rodos, Mallorca, Kanarian saaret, 7 päivää tai lehtipihvi. Kyseiset turistikohteet ovat suosittuja juuri siksi, että ne ovat todella upeita paikkoja. Leikkeet, hampparit, pizzat sun muut vain ovat järjettömän hyviä oikein tehtynä ja kaikki lukevat 7 päivää jos suinkin käsiinsä saavat.

Wieninleikettä ei tule tuomita siksi, että Renkomäen ABC:llä se maistuu pahalta. Wieninleikkeen valmistus vaatii taitoa, enemmän kuin grillatut kampasimpukat tähtianiksella maustetulla chou-fleur pyreellä, jota nykyään tehdään yläasteen köksäntunneilla kotiruokana. Näillä ohjeilla tehtynä wieninleike onnistunee. Parasta wieninleikettä saa (paikoista joissa olen käynyt, Wien mukaan lukien) ravintola Rauhrackelista Lundista joka sijaitsee etelä-Ruotsissa, paikkaa on vaikea löytää ja on aina täynnä mutta suosittelen jos sinne päin on asiaa (kenellä nyt olisi?).




Wiener Schnitzel

  • Vasikanpaistia
  • Voita
  • Vehnäjahoja
  • Munia
  • Paprikajauhetta
  • Suolaa ja pippuria


Pihvin päälle:
  • Sitruunaa
  • Anjovista
  • Kaprista



Wieninleike tehdään vasikanpaistista. Vasikan. Ei naudasta, possusta tai herran tähden kanasta.  Leikkaa paisti reilun sentin paksuiksi pihveiksi. Nuiji pihvit ruokakelmulla peitettyinä ohuiksi, erittäin ohuiksi, yhtä ohueksi kuin kesäsunnuntainen seitinohut iltapäiväkänni.


Leivitä vastanuijitut pihvit vehnäjauhoissa joka on maustettu suolalla ja paprikajauheella. Kasta pihvit tämän jälkeen kovaksi vaahdotetussa munanvalkuaisessa ja leivitä uudelleen. Paista välittömästi runsaassa voissa (kunnon klöntti, isompi kuin uskallat). Paistolämpötila ei saa olla liian kuuma, leike ei saa ruskistua. Koristele ja mausta leike sitruunalla, kapriksella ja anjoviksella. Itävallassa ei anjoviksia tai kapriksia näkynyt, mutta kyllä ne tähän sopivat. Anjoviksesta sen verran, että ei mitään Abban anjoviksia vaan Välimeren suolaan ja öljyyn säilöttyjä sardelleja.


Juomaksi Wieninleikkeen kanssa sopii toki raikkaan sitruksinen vehnäolut, mutta Saksalainen Lergenmüller Angiolino Spätburgunder (Pinot Noir) jota saa kaikista hyvin varustetuista Alkoista sopii erittäin hyvin tähän seuraan.



perjantai 11. lokakuuta 2013

Maa-artisoppa



Nyt söin keittoa ja sanani. Keitto oli maa-artisokkakeittoa ja sanat siksi, että olin joskus vannonut etten tule sitä koskaan valmistamaan. Miksen? no siksi, että se oli ainakin jossain vaiheessa äärettömän muodikas särvin piireissä joissa ajetaan Audin citymaastureilla, lomaillaan Toscanassa ja äänestetään Sekoomusta, RKP:tä tai Vihreitä. Minähän en sellaisiin lankea.

Ravintoterapeuttiystävämme lisäksi varoitti, että maa-artisokka sisältää inuliinia. Wikipediaa kun lukee, niin hurjaltahan se inuliini kuulostaa. Mutta koska olen aina halunnut elää vaarallisesti, ei muuta kuin suoraan altaan syvään päähän.

Työkaverini toi muovikassillisen mökkikasvatettuja maa-artisokan mykyjä, joten sanat ne oli syötävä ja hyvä niin. Maa-artisokka on todella monipuolinen juures, siitä voi valmistaa joko pyrettä tai keittoa. Tällä kertaa keittoa. Miltä se maistui? No aivan taivaalliselta, paremmalta kuin sanat.

Maa-artisokkakeitto




  • Artisokan mykyjä
  • Kasvislientä
  • Kermaa
  • Suolaa
  • Pippuria
  • Rapeaa pekonia ja persiljaa (timjamia) koristeeksi



Puhdista mykyt huolellisesti esim. teräsharjalla. Paloittele ja keitä kypsäksi vedessä. Vesi pois ja upota mykyt kermaan. Sekoita keitto sametinpehmeäksi sauvasekoittimella (jos autotallista löytyy Audi, niin keittiöstä löytyy Bamix) Mausta rapealla pekonilla ja jollain vihreällä.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Saltimbocca




Ennen tätä kesää en ollut koskaan käynyt Italiassa. Asian korjatakseni käytiin siellä lyhyen ajan sisällä toistamiseen. Ensimmäisellä kerralla Toscanassa ja toisella kertaa Roomassa. Italiaista ruokaa kehutaan vuolaasti eikä suotta. Lähes kaikkialla ruokaan suhtaudutaan sen vaatimalla vakavuudella. Meni minne vain syömään, niin ravintola tekee parhaansa saadakseen asiakkaan nauttimaan ruoasta. Samaa olen kokenut Kreikassa, mutta Espanjassa täytyy olla valppaana ettei astu ansaan.

Se missä Italialainen ruoka joutuu antamaan hieman tasoitusta, on monimuotoisuus, tässä Espanjalaiset ovat kyllä pätevämpiä. Jäin kaipaamaan tapas-kulttuuria joka Italiasta puuttuu, emme löytäneet yhtään paikkaa jossa olisi voinut luontevasti nauttia muutaman huikopalan ennen ruokailua lasillisen kanssa. Primi piatti on pastaa ja secondi piatti vasikkaa jossain muodossa. No, tämä nyt on julkea yleistys ja sen minkä tekevät, tekevät yleensä paremmin kuin muut, joten mitä tässä valittamaan.
Tällä kertaa tehtiin Saltimboccaa. Saltimbocca on todella hyvää, helppoa valmistaa ja lähes täsmälleen samaan ruokaan pienin eroin törmäsin Kreikassa Sofrito.

Saltimbocca

  • Vasikanpaistia
  • Ilmakuivattua Kinkkua
  • Sitruunaa
  • Marsalaa Tai Valkoviiniä
  • Salviaa
  • Valkosipulia
  • Voita
  • Vehnäjauhoja
  • Suolaa
  • Pippuria


Leikkaa vasikanpaisti ohuiksi siivuiksi ja nuiji kevyesti, leivitä ohuesti vehnäjauhoissa. Paista viipaleet kevyesti runsaassa voissa ja aseta läskit uunivuokaan. Kiinnitä jokaiseen vasikanpalaan kinkkua ja salvianlehti. Mausta valkosipulilla, sitruunalohkoilla, sitruunamehulla, suolalla, pippurilla ja hukuta koko roska marsalaan. Laita uuniin noin 175 asteeseen noin tunniksi. Lisäkkeeksi sopii pinaattimössö.


Pinaattimössö (Ala Cubo Sovietico)

  • Tuoretta Pinaattia
  • Kasvislientä
  • Vehnäjauhoja
  • Smetanaa
  • Mozzarellaraastetta
  • Muskottipähkinää
  • Pippuria


Pilko pinaatti, ryöppää kasvisilimessä ja freesaa kevyesti vehnäjauhoissa. Mausta pippurilla ja hipauksella muskottipähkinää. Laita ne söpöön uunivuokaan ja sekoita mukaan smetanaa. Peitä pinaatti mozzarellaraasteella ja laita kuumaan uunin noin 15 minuutiksi, niin että juusto ruskistuu pinnalta.

Viinisuositus



Vasikka on maultaan hento, tuhti punaviini veisi sen mennessään. Toisaalta sitruuna ja salvia ovat haastavia kumppaneita viinille. Kalifornialainen Hahn Wineryn pippurisen raikas Pinot Noir sopii tähän kuin RKP hallitukseen.


perjantai 9. elokuuta 2013

Tomaattikeitto ja Camarones al Ajillo




Tällä hetkellä on valloillaan loppukesän ”helle”. Lämpötila ei ole mitenkään poikkeuksellinen, mutta kosteus sen sijaan on. Hiki tulee pintaan helposti, mutta ei runsaan kosteuden takia haihdu siitä mihinkään. Tämä sekoittaa ihmisen jäähdytysmekanismin melkoisen tehokkaasti.
Ei siis tee mieli syödä mitään raskasta mättöä – tuntuu, että pärjäisi hyvin pelkällä kylmällä valkoviinillä. Perjantaikokin menu onkin sitten melko kevyt. Kevyt ruoansulatuksellisesti, ei välttämättä jos kaloreita laskee. Jätän nämä pohdinnat suosiolla pullapoliisille. Nyt on tarjolla tomaattikeittoa ja jättikatkarapuja.




Tomaattikeitto


Tomaattikeitto on näennäisen helppo ruoka valmistaa. Yksinkertaisimmillaan lämmitetty tomaattimehu käy keitosta, mutta jos siitä haluaa hyvää, niin kannattaa muistaa pari vinkkiä. Tomaatin maku on melko tymäkkä, etenkin vähän konsentroidussa muodossa. Keiton lipitys alkaa tökkimään melko nopeasti, ellei sitä ”leikkaa” jotenkin. Italiassa tomaattikeittoon lisätään runsaasti leipää joka toimii hyvin. Pääasia on, että keittoon lisätään jotakin, joka tekee siitä ruokaisamman. Minun tomaattikeittoon lisätään pekonia ja rapeaksi paistettua sipulia.


  • Tomaattia
  • Laadukasta tomaattimurskaa
  • Oliiviöljyä
  • Selleriä
  • Fenkolia
  • Sipulia
  • Sokeria ripaus
  • Aavistus chiliä
  • Suolaa ja pippuria
  • Rapeaksi paistettua pekonia ja sipulia



Paista selleri, sipuli ja fenkoli oliiviöljyssä kypsäksi. Lisää purkki tomaattimurskaa ja anna kiehua noin ½ tuntia. Suodata rämmäleet pois. Lisää soppaan tomaattimurskaa tarpeen mukaan ja mausta chilillä, sokerilla ja suolalla maun mukaan. Sokeri leikkaa kivasti tomaatin tymäkkyyttä. Lisää pilkotut tomaatit juuri ennen kuin otat keiton tulelta. Ripottele pekoni/sipuli kun keitto on lautasella.




Camarones al Ajillo


Isoja rapuja voi tehdä monella eri tapaa, mutta ainoa oikea on Camarones al Ajillo; eli rapuja valkosipulissa. Rapujen, chilin ja valkosipulin liitto on pyhä. Kunhan tämä kolminaisuus on kasassa, niin muuten voi varioida mielin määrin. Minä tein näin:


  • Isoja raakoja (harmaita) rapuja
  • Valkosipulia
  • Chiliä 
  • Oliiviöljyä
  • Sitruunamehua
  • Voita
  • Persiljaa
  • Vermuttia
  • Suolaa ja pippuria




Paista chili ja valkosipuli oliiviöljyssä. Ei rapeaksi, vaan niin, että maku irtoaa öljyyn. Lisää ravut. Muista että ravut kypsyvät hetkessä. Paistoaika noin 20 s /puoli. Lisää voita, sitruunamehua ja tilkka vermuttia. Annostele ja koristele persiljalla.



perjantai 31. toukokuuta 2013

Butter chicken aka murgh makhani



Tänään teki valtavasti mieli intialaista ruokaa. En tosin tiedä intialaisesta ruoasta yhtään mitään. Namaskarit ja Maharajat kun tuskin ovat mitään autenttisia preferenssejä. Intiassa en ole koskaan käynyt, mutta Thaimaassa sain mielestäni todella hyvää inkkarisafkaa. Tämän kertainen kokkaus perustuu lihasmuistiin, currypurkin tuoteselosteeseen (purkkia en ostanut, mutta siinä olevia aineksia kylläkin) ja villiin mielikuvitukseen.

Butter Chicken

Kanaa
Voita
Tomaattia
Chiliä
Sipulia
Tuoretta inkivääriä
Valkosipulia
Tuoretta korianteria lopuksi
Mausteita (jeera, kardemumma, neilikka, mustapippuri ym inkkaria)
suolaa

Marinoi kanaa tuntipari mausteissa ja paista sen jälkeen vokissa runsaassa (siis runsaassa) voissa. lisää kaltatut tomaatit ja anna hautua noin tunnin verran. Lisää korianteri vasta valmiiseen ruokaan



Chapatit

Chapateja tulee tehtyä usein. Chapatit ovat pannulla paistettuja pizzapohjia. Reseptikokeille loistava ohje löytyy mainiosta avaruuasemablogista (terkkuja naapuriin) josta taisin idean itsekin varastaa.

Salaatti

Rucolaa
Tomaattia
Kurkkuja
Männynsiemeniä









perjantai 3. toukokuuta 2013

Gurmee hot dog




”Roskaruokien” hifistely on aina ollut lähellä sydäntäni. Lähes kaikkea on tultu kokeiltua: hampurilaisia, tex-mexiä, pizzaa jne. Hodaria (hot dog) en kuitenkaan vielä tätä ennen ole pimpannut. Pikaruoka mielletään yleisesti krapularuoaksi, koska siinä on juuri oikeassa suhteessa suolaa, rasvaa, hiilihydraatteja ym. jota kuivunut keho huutaa joka ainoalla solullaan kostean illan jälkeen.

Hodari ei ole krapularuokaa – se on laskukänniruokaa. Hodaria syödään yleisesti ”kaikilla mausteilla” taksijonossa kotiin lähtiessä laskuhumalassa jolloin aistit ovat kaikkea muuta kuin herkät. En ole koskaan hodareista pitänyt, leipä on kauheaa pullamössöä ja kuumassa vedessä lilluneet ö-luokan nakit eivät juurikaan houkuttele. Guarkumissa marinoitunut ”pikkelssi” ei myöskään saa kuolaani valumaan. Hodari ansaitsee parempaa! Tässä oma yritykseni.

Hodari pääkomponentit ovat leipä ja sen sisällä makkara. Jos nämä asiat ovat kunnossa niin päästään jo pitkälle. Hodarini maustoin majoneesilla, pikkelssillä ja rapeaksi paistetulla sipulilla.



Leipä

Katso leipäresepti vehnäjauhopussin kyljestä. Tee taikinasta hieman vetisempää mitä ohjeessa. Tuplaa suola, sokeri ja rasvamäärä. Anna kohota kunnolla ja valmista leipä ikään kuin tekisit pizza-pohjan, mutta rullaa se lopulta patongiksi ja anna kohota vielä noin tunnin verran ennen kuin laitat uuniin.

Majoneesi

Valmista majoneesi itse ja mausta kuten tykkäät. Omaani tuli hieman valkosipulia ja rakuunaa. Majoneesista tulee erityisen hyvää jos sitä jatkaa kreikkalaisella (se mistä hera on jo valutettu) jogurtilla.

Pikkelssi

Tein pikkelssin tuoreesta kurkusta, kapriksesta, aurinkokuivatuista tomaateista ja tillistä. Maustoin öljyllä, suolalla, siirapilla ja etikalla.

Rapea sipuli

Pilko sipuli pieneksi ja paista voissa pienellä lämmöllä pitkään. Lisää suolaa ja lopuksi vehnäjauhoja

Makkara

Tosimies tekee makkaran itse. Minä en. Käytin Saarioisten uutta Louisiana-raakamakkaraa, parasta mitä heiltä on tähän mennessä tullut.




perjantai 8. maaliskuuta 2013

Donald Duck




Ankka on muona joka on helppo ja nopeakin tehdä. Sellon Citymarketissa oli rasvaista ankkaa tiskissä ja sitä piti heti saada. Sellon sittari on muuten aivan verraton ruokakauppa. Esillepanosta tai myymäläsuunnittelusta ei kauppiaalla ole hajuakaan: Kauppa on sekava ja yhtä kutsuva kuin veroilmoitus, mutta valikoima ja tuoretiskit ovat kaikesta huolimatta vertaansa vailla.
Monesti kuulee sanonnan, että ankka on sitkeää. Tämähän johtuu tietenkin siitä, että ankka on sitkeää. Ankka on punaista lihaa jota ei tule valmistaa kypsäksi asti. Maku on hienon riistamainen ja sitkeyden saa ”pois” siten, että leikkaa sen paperinohuiksi siivuiksi ennen tarjoilua. Koska ankanlihassa on riistamaista karvautta, sen kaveriksi sopii makeahkon kirpeä kastike.  




Ankka


Leikkaa ankan rasvapintaan ristikkoviillot ja laita se nahka alaspäin kylmälle pannulle ilman rasvaa. Paista ankkaa keskilämmöllä niin, että rasva sulaa pannuun, säilytä rasva kastikkeeseen. Käännä jossain vaiheessa ja paista niin, että sisälämpötila on noin 55 astetta. Anna vetäytyä paistamisen jälkeen noin kymmenen minuuttia ja leikkaa liha seitinohuiksi siivuiksi. Aseta lihat lämmitetyille lautasille jottei ohuet siivut menetä lämpöään ja mausta suolalla ja pippurilla.


Kastike

  • Demi-Glazea
  • Sipulia
  • Voita
  • Kermaa
  • Makeaa (siirappi, sherryä, portviiniä, hunajata tms.)
  • Balsamicoa
  • Ankanrasvaa
  • Pippuria
  • Suolaa



Pilko sipuli pieneksi ja ruskista se pienessä määrässä öljyä. Siivilöi sipulit pois ja yhdistä sipulinmakuinen öljy demi-glazen, makena ja etikan kanssa. Lisää soosiin suolaa ja pippuria keitä hetki. Lisää sekaan ankanrasvaa ja löräys kermaa. Älä keitä enää jottei kastike leikkaa.