tiistai 24. joulukuuta 2013

Sony A7 Pieni kinokennon järjestelmäkamera


Digikameroiden tulon myötä kameroissa tapahtui myös jotain muuta erikoista – niiden koko kasvoi. Teknisessä mielessä tämä on outoa, koska olisi luullut tapahtuvan juuri päinvastoin. Digikameroiden kun ei tarvitse mahduttaa sisälleen filmiä ja sen siirtämiseen tarvittavaa siirtokoneistoa. Suurin syy tähän lienee se perinteinen – kalliita kameroita ostavat keski-ikäiset miehet ja keski-ikäisten miesten mielestä kaluston pitää näyttää siltä, että homma on hallussa.

Canon 1D ja Sonyn A7 kokovertailussa. Kumman sinä ottaisi mukaan?
Lähde: http://camerasize.com/


Sony NEX oli tähän miellyttävä poikkeus joka tarjosi järjestelmäkameran ominaisuudet pienessä paketissa. Vaikka NEX on teknisessä mielessä täydellinen järjestelmäkamera, niin sen käyttölogiikka on kuitenkin suunnattu pokkarikuvaajalle. Nyt Sonylta on tullut kaksi pienikokoista kinokoon kennolla ja loistavalla sähköisellä etsimellä varustettua peilitöntä järjestelmäkameraa. Tämähän oli minulle pakko-ostos. Valintani oli 24 Mp kennolla varustettu A7.

Kinokoon kenno

”Oikeassa” kamerassa on kinokoon kenno, eli kenno on samankokoinen kuin perinteinen 135-filmiruutu. Kenno on aina ollut kameran arvokkain osa ja säästösyistä digikameroissa on käytetty/käytettään pienempiä kennoja. Suurempi kenno vangitsee enemmän valoa, joten sen ominaisuudet ovat aina pienempää paremmat. Kuvaajille, jotka kuvaavat paljon vanhemmille filmikameroille tehdyillä objektiiveilla on kinokoon kenno ehdoton, koska objektiivien polttoväli on silloin oikea. Ainoa, etu jonka pienempi kenno tarjoaa, että se mahdollistaa pienempikokoiset objektiivit.

Sähköinen etsin

Sonyssa on loistava sähköinen etsin. Sähköinen etsin näyttää jo kuvaustilanteessa kuinka valmis kuva valottuu. Sonyn sähköinen etsin mahdollistaa myös erittäin tarkan manuaalitarkennuksen: Etsinkuvan voi suurentaa kuvaustilanteessa ja siinä on ns. focus-peaking toiminto. Focus-peaking korostaa kohdetta halutulla värillä silloin kun tarkennus on kohdillaan.

Kontrastitarkennus

Peilittömissä kameroissa käytetään kontrastitarkennusta automaattitarkennukseen, peilillisissä järjestelmäkameroissa taas vaihetarkennusta. Kontrastitarkennuksen etuna on, että se on toimiessaan ehdottoman tarkka. Kontrastitarkennuksen haittapuolia ovat hitaus ja huono toiminta hämärässä. Tarkennuksen nopeus ja varmatoimisuus ovat vielä kaukana parhaista peilikameroista. Sonyn A7 mallissa tosin on vaihetarkennukseen perustuvia pikseleitä kennossa, mutta niiden hyötö on ainakin toistaiseksi jäänyt hämärään. Eli mikään action-kamera tämä ei ole.

Kuvanlaatu

Sonyn valmistamia kennoja käytetään paitsi Sonyn omissa kameroissa, niin ainakin Nikon ja Pentax käyttävät niitä myös laajalti kameroissaan. DxOmark joka testaa kennojen suorituskykyä, niin 9 kymmenestä parhaasta kennosta ovat Sonyn valmistamia. Teoria on teoriaa, kuinkas käytännössä? Omien havaintojeni mukaan täydenkoon kennot tarjoavat täyden koon kuvanlaadun, pienemmät kennot taas pienempien kennojen kuvanlaadun. Erot tietyn kennokoon sisällä ovat paljon pienempiä kuin erikokoisten kennojen vertaaminen keskenään.

Se mikä näissä Sonyn valmistamissa kennoissa on poikkeuksellista, niin dynamiikka, eli kirkkaimman ja tummimman yksityiskohdan ero samalla valotuksella. Tuntuu, että kameralla voi valottaa vaikka kuinka yli- tai ali, niin silti kuvan saa säädettyä hyväksi. Samalla on myös mahdollista tehdä hyvänäköinen HDR (high dynamic range) valokuva yhdellä valotuksella. Tätä en Canon 5D Mark kakkosella saa mitenkään aikaiseksi.
Hämäräkuvausominaisuudet ovat myös testien mukaan loistavalla tasolla, mutta käytännön hyödyt ovat melko teoreettisia. Vertasin Sony A7 otettua kuvaa Canonin 5D Mark II:seen

Vasemmalla Canon 5D Mark II / oikealla Sony A7
ISO 6400 1/30s


Raakakuvat ovat otettu samalla objektiivilla herkkyydellä ISO 6400 ja valotusajalla 1/30s. Kropattu keskeltä samankokoiseksi Lightroomissa ja värikohinaa vähennetty molemmista hiukan. Värikohinan ohjelmallinen poisto on nykyisissä kuvankäsittelyohjelmissa niin helppoa ja täydellistä, että värikohinan määrällä ei juuri ole vaikutusta. Vasen puoli Canon ja oikea Sony. Kyllä, Sonyssa on ehkä hieman vähemmän kohinaa jos oikein pinnistää mutta käytännön eroa ei juuri ole, etenkin kun ottaa huomioon, että kuvia on vielä rajattu paljon.


Muissa kuvaustilanteissa saan tällä kameralla ihan yhtä hyviä tai huonoja kuvia kuin muillakin järjestelmäkameroilla, mutta helpommin. Loistava sähköinen etsin, kameran päällä olevat valikkorullat jotka mahdollistavat aukon, suljinajan ja herkkyyden nopeat säädöt tekevät kuvaamisesta todella jouhevaa ainakin minun tarpeisiini. Teknisessä mielessä Sonyn A7 ei tarjoa mitään sellaista mitä ei vielä olisi nähty, mutta se tarjoaa lähes kaiken pienessä koossa. Pienikokoinen kamera tulee otettua helpommin matkaan ja paras kamera on aina se joka on mukana.

Sony A7 – OM Zuiko 28mm F/2
1/90
ISO 100
F 5.6

Sony A7 – OM Zuiko 28mm F/2
1/20
ISO 1600
F 2.8

Sony A7 – OM Zuiko 28mm F/2
1/8
ISO 1600
F 2.8

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Joulukinkku - Jamón Ibérico de Bellota




Tänä jouluna ei meidän joulupöydästä löydy sitä kusenmakuista tanskalaista antibioottipossua. Ei, nyt on tarjolla oikeaa kinkkua: jamón ibérico de bellota. Kyseessä on Espanjalainen ilmakuivattu mustajalkapossun kinkku. Tämä on ihan oma possurotunsa jota kasvatetaan Espanjan ja Portugalin rajamailla. Possut elävät vapaana ja syövät ravinnokseen pääosin pelkkiä tammenterhoja (bellota=tammenterho). Näistä possuista kypsytetty kinkku on jotain aivan erilaista, eikä sillä ole mitään tekemistä Serrano- tai Parmankinkun kanssa. Parmankinkku valmistetaan toki samalla tavalla, mutta tavallisista vaaleanpunaisista rehuruokituista sikalapossuista.




Mustajalkapossuista tehty kinkku on väriltään tummaa, lähes samanväristä kuin naudanliha. Siinä on rasvaa huomattavasti enemmän kuin sikalapossuissa. Rasva on laadultaan ihan erilaista, se sulaa jo ruumiinlämmössä ja on kuulemma ns. kertatyydyttämätöntä rasva joka tekee hyvää paitsi makuhermoille, niin myös ruumiille. Mene ja tiedä sanoi Matti Kyllönen, mutta hyvää on. 



Kinkut valmistetaan siten, että teurastuksen jälkeen niitä liuotetaan suolavedessä parisen viikkoa, jonka jälkeen ne laitetaan kuivumaan ja kypsymään juuri oikeanlaiseen mikroilmastoon. Parhaita kinkkuja kypsytetään 48 kuukautta, joitain kauemminkin. Kinkku on parhaimmillaan juuri leikattuna, valmiiksi pakatut viipaleet eivät ole läheskään niin hyviä. Kinkun leikkaaminen ohuen ohuiksi siivuiksi vaatii osaamista ja huomasin, että siinä minulla on vielä harjoiteltavaa. Ohut kinkunviipale kielen päälle ja kyytipojaksi lasillinen kuivaa Manzanillaa. Feliz Navidad!

Kinkkuja saa helposti tilattua kylmään hamlovers.comin kautta, hinta ei ole yhtään sen kalliimpi kuin Espanjasta ostettuna.




perjantai 13. joulukuuta 2013

Keittokirja Kekkosen ajoilta


Mikään ei kerro omasta ajastaan paremmin kuin vanhat Tekniikan Maailmat tai keittokirjat. TM:stä sai aikoinaan lukea kuinka Keke Rosberg ajaa siviilissä Turbo Saabillaan tai vaikkapa hehkutusta suurista 25 tuumaisista väritelevisioista joiden kuvaputki oli kylpyammeen kokoinen.  Ruoanlaittoon vihkiytyneille vanhat keittokirjat ovat vähintäänkin samanlainen lähde joista ammentaa. Jos olet ihmetellyt, että mitä se takavuosien buzzword globalisaatio oikein tarkoittaa, niin kaiva käsiisi keittokirja 70-luvulta niin tiedät. Ennen kaikki oli paremmin. 

Sain käsiini mahtavan kulinaarisen teoksen vuodelta 1970 nimeltään 100 Kuuluisinta Ruokaohjetta Koko Maailmasta. Googlaamalla selvisi, että teos on alun perin Saksalainen joka selittääkin paljon, kaikki keskieurooppalaiset kaaliruokareseptit ovat vieläkin kuranttia kamaa, mutta heti kun mennään kauemmaksi, niin myötähäpeä ja huvittuneisuus ovat päällimmäisiä tunteita. Mausteiden puute, nuhjuisten pakasteherneiden tunkeminen joka ikiseen ruokaan herättää tänään lähinnä kummastusta.


Lukijoiden iloksi poimin sieltä pari helmeä. Espanjalaisessa lihapadassa (Olla Podrida), ovat ainekset noin suunnilleen kohdillaan, mutta kuva on mielestäni kovinkin huvittava, eikä välttämättä saa samanlaisista sylkirauhasten myrskyä aikaan mitä itselleni kävi Toledossa. Kuvat ovat teknisessä mielessä täyttä ammattilaatua v. 1970, joissa rekvisiitta, valaistus ja tekniikka ovat kohdallaan joten kokit ovat todellakin tarkoittaneet, että valmistettuja annoksia kuuluisi sellaisenaan varmaankin myös syödä. Risotto on kuin omilta yläasteajoiltani herneineen kaikkineen ja kaiken kruunaa ”intialainen” currykana. Suosittelen kokeilemaan, itse en ehkä jaksa vaivautua. Lukekaa itse, kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi. Bon hepatit!

Olla Podrida

Currykana

Risotto