Lyhyt historia rahasta ja kuinka pankit sen pilasivat
Kirjoituksessani Lama ja tennispallot suuntasin kritiikin pankkien suuntaan. Nykyinen talouskriisihän alkoi nimenomaan pankkien rahoituskriisinä. Mikä pankeissa on vikana? Mihin me pankkeja ylipäätään tarvitsemme?
Jotta kysymyksiin saisi vastauksia, pitää ensin miettiä rahan olemusta ja mitä raha oikein on, jotta voisimme ymmärtää pankkeja.
Oletetaan, että yhteiskunta on pieni kylä, esimerkiksi sellainen kuin Asterixissa. Kylässä harjoitetaan kolmea elinkeinoa: Leipuri, kalakauppias ja seppä. Kaikki kolme tarvitsevat toistensa palveluita. Leipuri leipoo leivän sepälle, seppä takoo saranat leipurin oveen vastapalveluksi. He käyvät keskenään vaihdantataloutta. Kaikilla kolmella on melko hyvä yhteisymmärrys siitä, kuinka palveluita vaihdetaan. Kahdella leivällä saa yhden kalan. Kolmella kalalla saa oven saranat jne. Vaihtoarvo muodostuu karkeasti siitä, kuinka paljon mikäkin vaatii työpanosta syntyäkseen. Tämä toimii hienosti jonkin aikaa. Jossain vaiheessa käy kuitenkin niin, että seppä tarvitsee kalan kalakauppiaalta, mutta kalakauppias ei juuri sillä hetkellä tarvitse sepältä mitään. Seppä kirjoittaa kalakauppiaalle lapun muistutukseksi että sai häneltä kalan. Tämä toistuu kolmen kalan verran. Kalakauppias voi sitten myöhemmin tarpeen tullen mennä sepälle teettämään uudet oven saranat näillä lapuilla. Ajan kuluessa kaikki kolme kokevat tämän lappujen kirjoittelun hankalaksi, joten seppä saa idean. Hän takoo 100 pronssikolikkoa ja jakaa ne tasan kolmen kesken. Kaikki sopivat, että yhdellä kolikolla saa kolme kalaa. Asia on kaikille selkeä, koska vaihtoarvot oli jo sovittuna. He ovat keksineet rahan. Raha toimii siis aikariippumattomana vaihdon välineenä ja objektiivisena arvon mittarina.
Kylä kasvaa. On leipuria, seppää, kalastajaa, kirvesmiestä, bardia jne. Muttei vielä pankkiiria. Tässä vaiheessa on selvää, että työpanokset eivät mene tasan. Neptunus ei ole suotuisa, joten kalakauppias ei saa kalaa myyntiin. Hän tarvitsisi lainaa, jolla selvitä siihen asti kunnes kalaa taas saa. Kirvesmiehellä menee hyvin, kaikki haluavat rakentaa. Joillain on siis puutetta pronssikolikoista, toisilla taas yli omien tarpeiden. Ravintoloitsija tahtoisi laajentaa, mutta hänellä ei ole tarpeeksi kolikoita maksaakseen kirvesmiehelle. Hänen tarvitsisi lainata niitä joltain. Koska kylässä on henkilöitä joilla on ylimääräistä, niin ihmiset kiertävät heiltä kysymästä lainaa eri tarpeisiinsa. Koska kylä on sopuisa, kaikki toki lainaavat jos heillä vaan on ylimääräisiä pronssikolikoita. Ongelmaksi muodostuu, että kellään ei ole niin paljon ylimääräistä, jotta se riittäisi ravintoloitsijan tarpeisiin. Ravintoloitsija joutuu siksi lainaamaan useilta eri henkilöiltä.
Tässä vaiheessa kylän mustahattuinen parrakas kaveri, joka ei siihen mennessä ollut keksinyt mitään tähdellistä tekemistä, mutta jolla oli hyvä numeropää, sai loistavan idean. Hän voisi lainata itselleen ihmisten kaikki ylimääräiset kolikot, joista hän sitten lainaa eteenpäin heille jotka sattuvat tarvitsemaan. Jotta ihmiset suostuisivat tähän, lupasi hän maksaa jokaiselle hänelle lainaavalle pienen osan lainasummasta vuosittain. Kun tämä parrakas kaveri sitten lainaa eteenpäin kolikoita niitä tarvitseville, keksi hän pyytää tästä palvelusta vuosittaisen maksun joka olisi pieni osa lainasummasta, kuitenkin suurempi kuin mitä hän maksoi kun itse lainasi rahat. Pankki oli keksitty.
Tässä vaiheessa on jo selvää, että pankkien rooli on todella merkittävä ja keskeinen. Pankit ohjaavat resursseja (rahaa) sieltä missä on tarjontaa sinne missä on kysyntää. Voidaan sanoa, että pankit ovat eräänlaisia rahan meklareita. Toki pankkien syntyyn on muitakin syitä, mutta tämä on keskeisin.
Nykyinen pankkitoiminta onkin sitten hieman erilaista. Äskeisessä esimerkissämme pronssikolikoiden (rahan) määrä oli vakio. Sellaisessa mallissa tulee väistämättä eteen se ongelma, että rahan kysyntä ylittää tarjonnan. Koska tarjontaa (rahaa) ei voida lisätä kysynnän mukaan, niin rahan arvo nousee. Sellaista tilannetta kutsutaan deflaatioksi (onko se sitten huono asia, on kokonaan eri kysymys).
Nykyään monetaarinen järjestelmä on erilainen. Raha halutaan pitää sellaisena, että sitä ei kannata säilöä. Jos rahan määrä on vakio, niin sen arvo nousee kun tuotanto tehostuu. Optimaalinen tilanne joidenkin mielestä olisi, jos rahan määrä lisääntyy samassa tahdissa tuotannon kanssa, tai jopa hitusen nopeammin. Tilanne on ollut tällainen teollisuusmaissa lähes sadan vuoden ajan.
Seuraava kysymys on, että jos rahan määrä jatkuvasti kasvaa, niin kuka sitä tekee ja missä? Rahaa tehdään keskuspankeissa ja ”tavallisissa” pankeissa. Mekanismi jolla rahaa tehdään, kutsutaan luotonannoksi. Eli aina kun joku lainaa pankista rahaa, tämä raha luodaan tyhjästä samalla kun lainapaperit allekirjoitetaan. Pankilla ei ole näitä rahoja missään tilillä säilöttynä odottamassa, että jospa joku niitä lainaisi. Kuulostaako hullulta? No se sitähän se on. Yritetään tutkia, että mikä tässä on tarkoituksena?
Eiväthän pankit toki voi rahaa mielenmäärin painaa? Pankkitoiminta on tarkasti säänneltyä. Pankeilla on tiukat vakavaraisuussäännöt estämässä ylilyöntejä. Ajatus siitä, että rahaa luodaan luotonannossa, on sinänsä nerokas. Voidaan olettaa, että kun joku ottaa lainaa investoidakseen johonkin niin tuotanto kasvaa yhteiskunnassa. Näin se on pääpiirteissään toiminutkin, jopa yllättävän hyvin. Kun otetaan lainaa, pelin henkeen kuuluu, että laina maksetaan takaisin. On pankkien oman intressin mukaista valvoa, että lainanottaja pystyy tähän. Lainalle vaaditaan takuita. Lisäksi vakavaraisuussäännökset vaativat kuinka paljon pankkien taseessa pitää olla omaa pääomaa suhteessa uloslainaukseen. EU:n Basel II vakavaraisuussäännöksissä pyritään suhteuttamaan pankkien oman pääoman määrä luottojen riskeihin. Mitä suurempi riski, sitä suurempi oltava pankkien oma pääoma.
Mikä tässä sitten oikein mättää? Pankit ovat tiukassa valvonnassa. Kuinka he voivat aikaansaada kokonaisen laman aikaan? Näitä vakavaraisuussäännöksiä on jatkuvasti höllennetty. Pankit voivat jakaa luottoina yli kymmenkertaisesti oman pääoman. Eli jos pankilla on 1000 € omaa pääomaa (asiakkaiden talletuksia), he voivat taikoa sen 10000 euroksi ja jakaa sen ulos luottoina. Varsinainen pommi tulee siinä vaiheessa kun talouteen ilmestyy kupla (otan esimerkiksi tämän tennispallokupla josta kirjoitin aiemmin). Koska kenelläkään, ei pankeilla, yksityisillä tai viranomaisilla (rahoitustarkastajat) ole oikeasti mitään käsitystä riskitasoista, niin tennispallojen arvonnousu saa ihmiset ottamaan joukolla lainaa sijoittaakseen tennispalloihin. Pankit ovat tästä mielissään, koska tennispallojen arvonnousu parantaa pankkien vakavaraisuutta, jolloin pankit voivat myöntää yhä enemmän luottoa. Jos jollakin viisaalla pankkiirilla sattuu olemaan epäilys tennispallojen arvonousun kestävyydestä, voidaan luottojen riskit myydä eteenpäin ns. luottojohdannaisina. Näin riskit saadaan kätevästi pois pankkien taseesta, jolloin holtiton luototus voi jatkua.
Mitä sitten tapahtuu kun tennispallojen hinta romahtaa? Sen voi jokainen lukea lehdistä ja uutisista, koska juuri niin on taloudessa nyt käynyt.
”raha on liian arvokas asia jätettäväksi pankkiireille”
Jotta kysymyksiin saisi vastauksia, pitää ensin miettiä rahan olemusta ja mitä raha oikein on, jotta voisimme ymmärtää pankkeja.
Oletetaan, että yhteiskunta on pieni kylä, esimerkiksi sellainen kuin Asterixissa. Kylässä harjoitetaan kolmea elinkeinoa: Leipuri, kalakauppias ja seppä. Kaikki kolme tarvitsevat toistensa palveluita. Leipuri leipoo leivän sepälle, seppä takoo saranat leipurin oveen vastapalveluksi. He käyvät keskenään vaihdantataloutta. Kaikilla kolmella on melko hyvä yhteisymmärrys siitä, kuinka palveluita vaihdetaan. Kahdella leivällä saa yhden kalan. Kolmella kalalla saa oven saranat jne. Vaihtoarvo muodostuu karkeasti siitä, kuinka paljon mikäkin vaatii työpanosta syntyäkseen. Tämä toimii hienosti jonkin aikaa. Jossain vaiheessa käy kuitenkin niin, että seppä tarvitsee kalan kalakauppiaalta, mutta kalakauppias ei juuri sillä hetkellä tarvitse sepältä mitään. Seppä kirjoittaa kalakauppiaalle lapun muistutukseksi että sai häneltä kalan. Tämä toistuu kolmen kalan verran. Kalakauppias voi sitten myöhemmin tarpeen tullen mennä sepälle teettämään uudet oven saranat näillä lapuilla. Ajan kuluessa kaikki kolme kokevat tämän lappujen kirjoittelun hankalaksi, joten seppä saa idean. Hän takoo 100 pronssikolikkoa ja jakaa ne tasan kolmen kesken. Kaikki sopivat, että yhdellä kolikolla saa kolme kalaa. Asia on kaikille selkeä, koska vaihtoarvot oli jo sovittuna. He ovat keksineet rahan. Raha toimii siis aikariippumattomana vaihdon välineenä ja objektiivisena arvon mittarina.
Kylä kasvaa. On leipuria, seppää, kalastajaa, kirvesmiestä, bardia jne. Muttei vielä pankkiiria. Tässä vaiheessa on selvää, että työpanokset eivät mene tasan. Neptunus ei ole suotuisa, joten kalakauppias ei saa kalaa myyntiin. Hän tarvitsisi lainaa, jolla selvitä siihen asti kunnes kalaa taas saa. Kirvesmiehellä menee hyvin, kaikki haluavat rakentaa. Joillain on siis puutetta pronssikolikoista, toisilla taas yli omien tarpeiden. Ravintoloitsija tahtoisi laajentaa, mutta hänellä ei ole tarpeeksi kolikoita maksaakseen kirvesmiehelle. Hänen tarvitsisi lainata niitä joltain. Koska kylässä on henkilöitä joilla on ylimääräistä, niin ihmiset kiertävät heiltä kysymästä lainaa eri tarpeisiinsa. Koska kylä on sopuisa, kaikki toki lainaavat jos heillä vaan on ylimääräisiä pronssikolikoita. Ongelmaksi muodostuu, että kellään ei ole niin paljon ylimääräistä, jotta se riittäisi ravintoloitsijan tarpeisiin. Ravintoloitsija joutuu siksi lainaamaan useilta eri henkilöiltä.
Tässä vaiheessa kylän mustahattuinen parrakas kaveri, joka ei siihen mennessä ollut keksinyt mitään tähdellistä tekemistä, mutta jolla oli hyvä numeropää, sai loistavan idean. Hän voisi lainata itselleen ihmisten kaikki ylimääräiset kolikot, joista hän sitten lainaa eteenpäin heille jotka sattuvat tarvitsemaan. Jotta ihmiset suostuisivat tähän, lupasi hän maksaa jokaiselle hänelle lainaavalle pienen osan lainasummasta vuosittain. Kun tämä parrakas kaveri sitten lainaa eteenpäin kolikoita niitä tarvitseville, keksi hän pyytää tästä palvelusta vuosittaisen maksun joka olisi pieni osa lainasummasta, kuitenkin suurempi kuin mitä hän maksoi kun itse lainasi rahat. Pankki oli keksitty.
Tässä vaiheessa on jo selvää, että pankkien rooli on todella merkittävä ja keskeinen. Pankit ohjaavat resursseja (rahaa) sieltä missä on tarjontaa sinne missä on kysyntää. Voidaan sanoa, että pankit ovat eräänlaisia rahan meklareita. Toki pankkien syntyyn on muitakin syitä, mutta tämä on keskeisin.
Nykyinen pankkitoiminta onkin sitten hieman erilaista. Äskeisessä esimerkissämme pronssikolikoiden (rahan) määrä oli vakio. Sellaisessa mallissa tulee väistämättä eteen se ongelma, että rahan kysyntä ylittää tarjonnan. Koska tarjontaa (rahaa) ei voida lisätä kysynnän mukaan, niin rahan arvo nousee. Sellaista tilannetta kutsutaan deflaatioksi (onko se sitten huono asia, on kokonaan eri kysymys).
Nykyään monetaarinen järjestelmä on erilainen. Raha halutaan pitää sellaisena, että sitä ei kannata säilöä. Jos rahan määrä on vakio, niin sen arvo nousee kun tuotanto tehostuu. Optimaalinen tilanne joidenkin mielestä olisi, jos rahan määrä lisääntyy samassa tahdissa tuotannon kanssa, tai jopa hitusen nopeammin. Tilanne on ollut tällainen teollisuusmaissa lähes sadan vuoden ajan.
Seuraava kysymys on, että jos rahan määrä jatkuvasti kasvaa, niin kuka sitä tekee ja missä? Rahaa tehdään keskuspankeissa ja ”tavallisissa” pankeissa. Mekanismi jolla rahaa tehdään, kutsutaan luotonannoksi. Eli aina kun joku lainaa pankista rahaa, tämä raha luodaan tyhjästä samalla kun lainapaperit allekirjoitetaan. Pankilla ei ole näitä rahoja missään tilillä säilöttynä odottamassa, että jospa joku niitä lainaisi. Kuulostaako hullulta? No se sitähän se on. Yritetään tutkia, että mikä tässä on tarkoituksena?
Eiväthän pankit toki voi rahaa mielenmäärin painaa? Pankkitoiminta on tarkasti säänneltyä. Pankeilla on tiukat vakavaraisuussäännöt estämässä ylilyöntejä. Ajatus siitä, että rahaa luodaan luotonannossa, on sinänsä nerokas. Voidaan olettaa, että kun joku ottaa lainaa investoidakseen johonkin niin tuotanto kasvaa yhteiskunnassa. Näin se on pääpiirteissään toiminutkin, jopa yllättävän hyvin. Kun otetaan lainaa, pelin henkeen kuuluu, että laina maksetaan takaisin. On pankkien oman intressin mukaista valvoa, että lainanottaja pystyy tähän. Lainalle vaaditaan takuita. Lisäksi vakavaraisuussäännökset vaativat kuinka paljon pankkien taseessa pitää olla omaa pääomaa suhteessa uloslainaukseen. EU:n Basel II vakavaraisuussäännöksissä pyritään suhteuttamaan pankkien oman pääoman määrä luottojen riskeihin. Mitä suurempi riski, sitä suurempi oltava pankkien oma pääoma.
Mikä tässä sitten oikein mättää? Pankit ovat tiukassa valvonnassa. Kuinka he voivat aikaansaada kokonaisen laman aikaan? Näitä vakavaraisuussäännöksiä on jatkuvasti höllennetty. Pankit voivat jakaa luottoina yli kymmenkertaisesti oman pääoman. Eli jos pankilla on 1000 € omaa pääomaa (asiakkaiden talletuksia), he voivat taikoa sen 10000 euroksi ja jakaa sen ulos luottoina. Varsinainen pommi tulee siinä vaiheessa kun talouteen ilmestyy kupla (otan esimerkiksi tämän tennispallokupla josta kirjoitin aiemmin). Koska kenelläkään, ei pankeilla, yksityisillä tai viranomaisilla (rahoitustarkastajat) ole oikeasti mitään käsitystä riskitasoista, niin tennispallojen arvonnousu saa ihmiset ottamaan joukolla lainaa sijoittaakseen tennispalloihin. Pankit ovat tästä mielissään, koska tennispallojen arvonnousu parantaa pankkien vakavaraisuutta, jolloin pankit voivat myöntää yhä enemmän luottoa. Jos jollakin viisaalla pankkiirilla sattuu olemaan epäilys tennispallojen arvonousun kestävyydestä, voidaan luottojen riskit myydä eteenpäin ns. luottojohdannaisina. Näin riskit saadaan kätevästi pois pankkien taseesta, jolloin holtiton luototus voi jatkua.
Mitä sitten tapahtuu kun tennispallojen hinta romahtaa? Sen voi jokainen lukea lehdistä ja uutisista, koska juuri niin on taloudessa nyt käynyt.
”raha on liian arvokas asia jätettäväksi pankkiireille”
Kommentit
Lähetä kommentti